21. huhtikuuta 2018

Piia Leino: Taivas



Tee maan päälle kaikkien taivas...

Tulevaisuuden Helsinki muutamien vuosikymmenten päässä. Sisällissota on repinyt kansaa pahasti jakolinjoihin, monet muistavat edelleen teloitettujen rivit toreilla. Kaupungista ei poistu kukaan, eikä sinne tule kukaan mistään ulkopuolelta, muuri ja piikkilanka estävät sen. Valta on harvoilla, äärinationalismin ja -oikeiston nousun valtaan nostamilla, vaikkei kukaan lopulta tunnu tietävän, kuka tai mikä on salaperäinen Valo, joka on antanut ihmisille Taivaan: virtuaalitodellisuuden, jossa kansalainen voi hänelle annettujen resurssien mukaisesti viettää aikaansa haluamallaan tavalla.

Todellisuus on liian raskas jaksaa, se on lamaannuttava. Ruoka on vähissä, ihmiset syövät sirkoista tehtyjä ruokia, lokinlihaa, yksinkertaisia vihanneksia. Kerjäläisten joukot täyttävät Hakaniementorin. Seksi ei kiinnosta, lapsia ei synny enää. Ihmiset eivät ylipäänsä ole kiinnostuneita toisistaan tai edes itsestään, vain Taivas merkitsee jotain.

Yliopistolla tutkijana oleva Akseli saa työtehtävän, joka vie hänet matkalle menneiden sukupolvien nautintojen lähteille. Yhdellä Taivas-matkoistaan hän kohtaa kiinnostavan naisen, Iinan – siis todella piilossa olleen kiinnostuksen herättävän ihmisen – johon hän haluaa tutustua myös todellisessa maailmassa. Iina puolestaan elää elättäjänsä Jalon varoin, tekee sen minkä osaa ja mitä vaaditaan, mutta kaipaa jossain syvällä jotain menettämäänsä: perhettään, vapauttaan, elämäänsä.

Piia Leinon Taivas on dystopia, jonka tapahtumiseen on valitettavan helppoa uskoa. Hyytävän hieno maailma kiemurtelee kylmänä hikenä paidan alle, ihmisten apatia ja alistuminen on uskottavaa ja ymmärrettävää. Taivasta lukiessa haluaa pitää yhä lujempaa kiinni nautintoa tuovista asioista ja nautinnosta itsestään: kuinka hyvältä tuntuu kaivata ja haluta, saada nautintoa ja ylipäänsä tuntea jotain todellista.


– Onko yliopistolla karttoja?
– Mitä?
– Haluaisin nähdä, minkä muotoinen Vapaa Suomi on.
– Mikä saa sinut kuvittelemaan, että Suomen muoto olisi jotenkin muuttunut?

Akseli häkeltyy. Hänen tietonsa perustuvat huhuihin, omiin ja Iinan kuulemiin. Vaikka samaa tarinaa kuulisi monesta lähteestä, ei se tietenkään tee sitä todeksi. Aho seuraa hänen reaktiotaan.

– Tiedätkö Akseli, menestyminen on aina ollut sopeutumista. Evoluution historia on täynnä upeita eläimiä, jotka eivät vain sopeutuneet. Ennen ajateltiin, että kansalaisten sivistys olisi avain kaikkeen, mutta eivät ihmiset halua sivistyä, he haluavat viihtyä.
– Minä olen kuitenkin väitellyt tohtoriksi.
– Teitkö sen tiedonjanosta vai saadaksesi ammatin ja Taivaspaikan?

Akseli vaikenee. Aho on oikeassa. Akseli tuli pitkään aivan hyvin toimeen niillä tiedoilla, mitä hänen oli tarpeen tietää. (s. 179–180) 


Niin ikään Taivas saa tuijottamaan älypuhelinta karsaasti, keskeyttämään liikkeen, jolla on ottamaisillaan sitä jälleen kerran käteensä räplättäväksi. Todellisuuden olemusta voi pohtia paljon: onko se nimenomaan sama kuin reaalimaailma, ja mikä toisaalta tekee virtuaalitodellisuudesta muka vähemmän todellista? Yhtä kaikki romaanin ihmiset ovat virtuaalitodellisuuden huumaamia tai turruttamia, sillä Taivas on ainoa, mikä saa ihmisen tuntemaan ja haluamaan jotakin. Eihän reaalimaailman puolella edes ole mitään, mitä haluta.

Romaanina Taivas on vahva, jännitteinen ja huolellinen. Siinä ei ole mitään ylimääräistä tai löysää, vaan juoni etenee jäntevästi, miljöö kuvataan pienin, hallituin elein ja henkilöt ovat ristiriitoineen kiinnostavia ja arvoituksellisia. Tarinan menneisyys pysyy osin piilossa, lukija saa tehdä omat johtopäätöksensä ja arvailunsa – aukkoisuus vain vahvistaa Taivaan tyylikästä kokonaisuutta.


Piia Leino: Taivas
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
S & S 2018
250 s.

Arvostelukappale.

________

Toisaalla muun muassa: Kujerruksia, Kirjaluotsi, Kulttuuri kukoistaa, Kosminen K, Reader, why did I marry him?


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 7. Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan (tulevaisuuden lohduttomaan Helsinkiin, jonka ei tarvitse koskaan tulla todeksi, jos päätämme niin).

18. huhtikuuta 2018

Neil DeGrasse Tyson: Tähtitiedettä kiireisille



New Yorkin luonnonhistoriallisen museon planetaarion johtaja, astrofyysikko Neil DeGrasse Tyson on (ainakin rapakon takana) tunnettu tieteen yleistajuistaja, jonka tuore kirja Tähtitiedettä kiireisille on juuri saatu suomeksi J. Pekka Mäkelän kääntämänä. DeGrasse Tyson taitaa olla Yhdysvaltojen oma Esko Valtaoja, mikäli tällainen vertaus sallitaan. Siis tunnettu tieteen yleistajuistaja ja kommentaattori. Valtaoja onkin itse asiassa myös kirjoittanut esipuheen kirjan suomenkieliseen painokseen.

Tähtitiedettä kiireisille on ohukainen, reilusti alle 200-sivuinen kirja. Se muodostuu kahdestatoista tiiviistä luvusta, jotka on alun perin julkaistu Natural History -lehdessä esseinä. Erillisyydestään huolimatta luvuista muodostuu eheä kokonaisuus, jossa DeGrasse Tysonin johdonmukainen ja selkeä tyyli toimii punaisena lankana.

Teemat ovat suuria: maailmankaikkeuden synty, universumin rakenne, kvanttifysiikka, mustat aukot, pimeä aine ja energia ja niin edelleen. Helposti voisi ajatella, että ne ovat jopa liian suuria tällaiseen muotoon tungettaviksi, mutta kaikkea muuta. DeGrasse Tyson osaa asiansa, kuten odottaa sopii. Monimutkaiset aiheet on saatu muotoon, jossa aivan tavanomaisin tiedoin varustettu lukijakin pysyy kärryillä tai ainakin niiden välittömässä läheisyydessä. DeGrasse Tyson käyttää konkreettisia esimerkkejä ja vertauksia, jotka tuovat korkealentoiset aiheet edes hieman lähemmäs tavallista tallaajaa. Niin ikään hän kirjoittaa tiedon ja oppimisen tärkeydestä: kuinka olennaista on ymmärtää ja harjoitella ymmärtämistä, kun puhutaan koko ihmiskuntaa, Maa-planeettaa ja, no, koko maailmankaikkeutta koskevista asioista. Mittakaavan ja perspektiivin käsittäminen on olennaista, kun mietitään aikaa, resursseja ja tulevaisuutta.

En voi väittää edelleenkään ymmärtäväni tähtitiedettä kovin kummoisesti. Alkuräjähdys, universumin laajentuminen, multiversumi, avaruuden välimatkat ja suhteellisuus- ja säieteoria ovat edelleen teemoja ja teorioita, joiden yksinkertaistuksia voin nyökytellen lueskella, mutta käsitykseni siitä, mistä niissä oikeasti on kyse, on valitettavan ohuella pohjalla.

Tähtitiedettä kiireisille ja muut samantyyppiset kirjat ovat tärkeitä itsessään. Tieteen yleistajuistaminen ja tutkimuksen tuominen tavallisten ihmisten saataville on äärimmäisen tärkeää, jotta tiede ja sen saavutukset (toki myös mokat ja epäonnistumiset) kasvattavat ihmiskunnan yhteistä tietopääomaa. Kun myös maallikot ovat jollain tasolla perillä tieteen ja tutkimuksen tapahtumista ja edistyksestä, ymmärrys ja tieto päätöksenteon (joko henkilökohtaisen tai yhteisen) taustalla kasvavat.

Silloin on mahdollista, että hommassa säilyy joku järki.


Neil DeGrasse Tyson: Tähtitiedettä kiireisille
Suomentaja: J. Pekka Mäkelä
Aula & Co 2018
176 s.
Astrophysics for People in a Hurry (2017)

Arvostelukappale.

__________

Toisaalla: Kirjavinkit

Haasteet: Tietokirjahaaste

11. huhtikuuta 2018

Muutama mehevä häiriötekijä Maija Sirkjärven tyyliin



Entä jos leppoisa lastenvahtikeikka päättyisi verilöylyyn? Tai huomaisit tuleesi huutokaupatuksi? Naapurin southern belle -elämäntapakokeilu yltäisi omaan brunssipöytääsi? Eikö olisi vähän erikoista?

Maija Sirkjärven novellikokoelma Barbara ja muita hurrikaaneja on villi, kumartelematon ja hemmetin virkistävää luettavaa. En ole aikoihin kokenut sellaista WTF-oloa herättävää kirjallisuutta, en hämmentynyt niin paljon ja samalla ihastunut ikihyviksi.

Sirkjärven kerronta on omaa luokkaansa. Siihen yrittää aluksi suhtautua kuin mihin tahansa lyhytproosaan, tiedostaa lukemaansa ja tehdä tulkintoja. Turhaan! Novellit rakentavat omia maailmojaan, joissa on omat lainalaisuutensa. Periaatteessa eletään ihan juuri tässä todellisuudessa tai ainakin melkein, mutta ihmiset eivät käyttäydy tai ajattele niin kuin oletetaan. Sosiaaliset konventiot, normaalit käytöstavat ja fyysinen koskemattomuus eivät päde.

Kokoelman yhdestätoista novellista erityisen hyvin kolahtivat Ullan ja Banskun tuho, Barbara, Perhehuolia?, Southern belle, Ankerias ja Perinneryijy.

Ullan ja Banskun tuho on lastenvahtikeikka helvetistä. Kolmekymppinen Kerttu käy välillä lapsuudenkotinsa naapurissa lastenvahtina. 12-vuotias Ulla ja 10-vuotias Bansku ovat mainioita mimmejä, ja heidän seurassaan Kertullakin on aina mukavaa. Toisessa naapurissa on juuri tapahtunut asukkaanvaihdos, ja edellisen asukkaan kohtalo mietityttää tyttöjä. Niin ikään uusi naapuri herättää mielikuvituksen eloon: jotain mätää siinä on... ihan varmasti! Hulvaton ja lapsenomainen tunnelma vaihtuu salamannopeasti toiminnalliseksi kauhuksi, kun kolmikko huomaa sörkkineensä asioita liian syvältä.

Barbara kertoo miehestä, joka elää sisarensa kanssa sangen kontrolloitua elämää. Eihän kukaan sellaista pitkään kestä, ja niinpä mies alkaa käydä asuntonäytöissä. Hän tosin hakee niistä lopulta jotakin ihan muuta kuin uutta kotia itselleen. Myös Perhehuolia? on novelli, jonka henkilöillä on hieman vinksahtanut käsitys siitä, mikä on sopivaa ja niin sanotusti tavanomaista. Jotkut voivat tehdä enemmän valintoja kuin toiset, jotka puolestaan joutuvat muiden valintojen kohteiksi. Perhehuolia? on erinomainen kuvaus ihmismielen joustavuudesta ja sopeutuvuudesta.

Southern bellen päähenkilö Ansa on päättänyt tulla täydelliseksi etelän kaunottareksi Margaret Mitchellin Tuulen viemään inspiroimana:

"Southern bellet olivat hyvin toisenlaisia kuin jäyhät, pohjoismaiset naiset. Southern bellelle oli tärkeintä olla lämmin ja kiltti. Oikea southern belle oli sosiaalinen ja toiset huomioon ottava, iloinen mutta maanläheinen. Hän piti itsestään eriomaista huolta, pukeutui aina viehättävästi ja liikkui ryhdikkäästi. Southern belle ei koskaan aiheuttanut pahennusta. Hän saattoi juoda yhden tai kaksi drinkkiä sosiaalisissa tilanteissa, muttei koskaan enempää. Kauniista ulkomuodostaan huolimatta southern belle ei ollut avuton damsel in distress vaan hänen käteensä sopi yhtä lailla niin talikko kuin haulikko. Perhe oli äärrimmäisen tärkeä aidolle southern bellelle. Southern belle seisoi muurina ja tukipylväänä perheenjäsenilleen ja häneen saattoi luottaa kaaoksessa." (s. 119–120)

Ja miten hienosti Ansa southern belle -elämäntapaansa toteuttakaan paritalon puolikkaassaan! Vai...?

Ankerias vie suhteellisen erikoiseen tapahtumapaikkaan, se sijoittuu nimittäin lähes kokonaan hääpukuliikkeen sovituskoppiin. Astrid on sovittamassa hääpukuja, sillä häntä on kaksi viikkoa aiemmin kosittu veneellä. Sovituskopissa voi kuitenkin kohdata romanttisista puitteista huolimatta myös jotain synkkää.


Novellihaaste2:n peukutuksen ansaitsee novelli Perinneryijy, jossa on kohdillaan miljöö, sävy, henkilöt ja juoni. Peukun annan kuitenkin konfliktista, sen verran oivallisesti Sirkjärvi erikoisen tilanteen rakentaa.

Nuorenparin autosta puhkeaa rengas jossain nelostien varressa ja he hakevat apua löytämästään maalaistalosta. Helsinkiläisille "Sysi-Suomi" on jo sellaisenaan eksoottinen, mutta mitä kauemmin he joutuvat viettämään renkaankorjauspuuhissa, sitä erikoisemmaksi ympäristö asukkaineen käy. Päähenkilö Nooran hämmennys kasvaa hivuttaen päätyen täydelliseen shokkitilaan.


Tuntuu, ettei Sirkjärven novelleista edes osaa sanoa mitään – ainakaan niin, ettei paljastaisi niiden tapahtumista liikaa, ja silti varmaan paljastaa. Toisaalta lukemisen jälkeen ei edes ole varma, mitä juuri tapahtui, ja luultavasti eri lukijat löytävät novelleista eri tapahtumia ja merkityksiä. Mikäpä sen suurempi kiitos onnistuneelle novellistiikalle olisikaan!


Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja
Teos 2018
239 s.

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Tekstiluola, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Luettua elämää, Reader, why did I marry him?, Kosminen K, Kirjojen keskellä  

Haasteet: Novellihaaste2

10. huhtikuuta 2018

Ante Aikio: Stallun pata



Ante Aikion saamelaismytologiasta ammentavat Aigi-sarjan teokset Jänkäjärven syöverit ja Lovi ovat olleet minulle kiinnostavaa luettavaa, vaikka kritisoitavaakin olen niistä löytänyt. Nyt Aikio on julkaissut samoja teemoja käsittelevän novellikokoelman Stallun pata, jonka kuusi itsenäistä novellia vievät lukijan mukanaan melkoiseen kansantarujen pyörteeseen.

Guhtor on kertomus samannimisestä pojasta, jonka äiti kuoli synnytykseen eikä kalastajaisä halua liiemmin menneitä muistella. Guhtor alkaa kuulla jonkun ulkopuolisen kuiskintaa, se jokin lupaa paljastaa menneisyyden arvoituksia, mutta millä hinnalla? Guhtor joutuu huomaamaan, että epäilys ja uteliaisuus voivat käydä kalliiksi.

Šiella on novelli, jossa Čuvje saa mielenkiintoisen vieraan: aiemmin tuntemattoman velipuolensa Gealbun. Gealbu kaipaa šiellaansa, nauhaa, joka on koottu Gealbulle tämän syntyessä. Šiella tuo onnea ja suojelee sitä, jolle se on tehty, ja Gealbu arvelee heidän isänsä vieneen sen mukanaan jättäessään perheensä vuosia aiemmin. Čuvje puolestaan päättelee, että Gealbu haluaa viedä hänen rakkaimman muistonsa, isältä saadun šiellan. Onkin syytä kääntyä kylän noidan Mielakin puoleen, sillä Čuvje ei aio luopua omastaan. Noitumisesta ei arvattavasti seuraa mitään hyvää. Šiella on yksi suosikeistani tässä kokoelmassa. Se on moninkertaisten väärinymmärrysten, oletusten ja perustelemattomien tekojen keitos, jonka opetus on raaka: kannattaisi tutkia ennen kuin hutkii.

Garanaksen tarina vie noidan velvollisuuksien ja taitojen matkaan. Garanas-nimisen noidan luokse tullaan kysymään neuvoa unissa, peloissa ja toiveissa. Hän auttaa parhaansa mukaan, yleensä avustamalla kysyjää kohti omia tulkintojaan. Kun eräs nuori emäntä on pahasti sairaana, Garanas lähtee apulaisensa Gummen tuella sielunmatkalle hakemaan naista takaisin tuonpuoleisesta, jonne tätä voimakkaasti kiskotaan. Vaihtokaupasta on luonnollisesti maksettava korkea hinta.

Leavvedolgi on lyhyt ja ytimekäs novelli, jossa ollaan alusta loppuun niin sanotusti asian ytimessä: stallun padassa. Askovis on päätynyt seikkailuissaan ilkeän stallun vangiksi, ja on kovaa vauhtia keittymässä tälle ruoaksi. Nokkeluus on valttia, jos aikoo selvitä kiehumasta kuoliaaksi. Novelli on mainio "vanhanajan" kertomus, jossa paha saa palkkansa ja oveluus on voimaa. Karskista tapahtumaympäristöstä huolimatta Leavvedolgi on kokoelman novelleista hauskin. 

Vuovru on Šiellan ohella suurin suosikkini Stallun padan novelleista. Siinä kaksi tarinaa risteää toisiaan taitavasti. Kaksi nuorta kulkee talvisessa erämaassa ja pyrkii viimeisillä voimillaan pakoon uhkaavaa Vuovrua. Toisaalla mies näkee unta pakoilevista nuorista. Unet, muistot ja todellisuus sekoittuvat voimakkaasti – ja aina vain niskassa tuntuu Vuovrun kuolemankatse.

Kokoelman päättävä Guovdi pureutuu vallanhimon ja hallinnan mekanismeihin. Pohjoiseen saapuneet tšuudit ovat jääneet toisen heimon vangeiksi kuten myös Aamu-niminen nuori nainen. Vangitsijoiden päällikkö Njulgu haluaa suuremmat voimat kuin kellään toisella ja siksi hänen on saatava pyydystettyä Giisajärvessä elävä salaperäinen guovdi. Vangit toimivat puolestaan erinomaisina syötteinä guovdinmetsästyksessä – tai niin Njulgu ainakin suunnittelee asioiden tapahtuvan...

Stallun padan kuusi novellia jatkavat ansiokkaasti Ante Aikion aloittamaa saamelaismytologian elementtejä hyödyntävää ja tarinankerronnan perinnettä kunnioittavaa tuotantoa. Stallun padan maailmassa hyvä ja paha, oikea ja väärä, virheet ja menestykset syntyvät kansanperinteen ja perimätiedon ymmärtämisen, jatkamisen ja uusintamisen kautta. 

Novellien henkilöt elävät tiiviissä yhteisöissä ja niiden reunamilla, joissa ovat oppineet sen, mitä on tärkeää tietää: millaisista voimista ja ihmisistä on syytä pysyä etäällä, milloin pitää olla valmis taistelemaan ja selviytymään, koska on puolestaan aika juosta pakoon niin kovaa kuin pääsee.


Ante Aikio: Stallun pata
Kansi: Ilja West
Goranus & Reuna 2018
112 s.

Arvostelukappale.

__________

Haasteet: Novellihaaste2, Tundran lumoissa

9. huhtikuuta 2018

Vetelehdintää, kasvukipuja ja kuviteltuja menneisyyksiä – Maaliskuun Kuukauden lyhyet

"Veikolla on kaikki ihan hyvin", todetaan jo kirjan takakannessa. Onko aikuisuus 2010-luvulla kuitenkaan ihan niin helppoa kuin puitteet antavat ymmärtää? Sitä pohtii Erkka Mykkänen romaanissaan Something not good (WSOY 2018).

Päähenkilö on nuori mies Veikko, joka ponnistaa kohti aikuisen elämää rikkonaisesta perheestä mutta vanhempiensa, tai ainakin äitinsä, tuella. On tyttöystävä Kaisa, kirjastossa suoritettu sivari, kirjallisuuden opinnot yliopistolla, matkustelua maailmalla... ja silti jotain olennaista tuntuu koko ajan olevan hukassa.

Mykkäsen kerronta on selkeälinjaista ja toteavaa, niin kuin ehkä Veikon elämäkin on (ainakin jälkimmäistä). Tuntuu kuin päähenkilömme lähinnä ajelehtisi paikasta, valinnasta ja päätöksestä (tai niiden tekemättömyydestä) toiseen, pysähtymättä ollenkaan miettimään, mitä itse oikeasti haluaa ja millä ehdoilla on valmis sitä saavuttamaan.

Ehkä Veikko ei tiedä. Ei tiedä varmaan moni muukaan. Something not good on temmoltaan rauhallinen, juoneltaan hillitty ja ajankuvaltaan terävä romaani. Sen henkilöt ovat ehkä lopulta vain heijastumia itsestään, mutta jotain olennaista heihin piirtyy. Mukavat ja monella tapaa turvatut, mutta silti epävarmat ajat ja tottumus siihen, että periaatteessa kaikki on mahdollista, vaikkei ehkä ihan kuitenkaan sitten ole, tuntuu tutulta ja samastuttavalta. Mykkäsen romaanissa näkyy ristiriita, joka vallitsee, kun paljon on käsillä, mutta mitään ei saa ilmaiseksi.


Erkka Mykkänen: Something not good
Ulkoasu: Elina Warsta
WSOY 2018
153 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjaluotsi, Amman lukuhetki

Haasteet: Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 26. Kirja, jossa matkustetaan (Thaimaahan, Trans Siperialla, Yhdysvaltoihin, Ruotsiin, mummolaan...)


Félix Ventura on angolalainen albiino, joka on tehnyt itselleen uran kuvitelluista menneisyyksistä. Sisällissodasta toipuvan maan eliitti haluaa itselleen loistavan sukutaulun ja kiillotetun historian, ja siihen rakoon Félix on onnistunut itsensä asettamaan. Hän pystyy luomaan kelle tahansa lähes millaisen menneisyyden tahansa, mutta tietyistä ehdoista on pidettävä kiinni.

Eräs Félixin asiakas, José Buchmann, tuottaakin tässä suhteessa ongelmia, sillä menneisyys alkaa hänen käsissään elää turhan tarkkaan yksityiskohtiin tarrautuen. Niin ikään Félixin asiakkaana oleva Ângela Lúcia herättää uinuneita salaisuuksia, jotka olisi ollut syytä pitää horroksessa.

Félixin puuhia ja muita tapahtumia seuraa katonrajassa elelevä lisko, jolla on sangen inhimillisiä piirteitä. Tarinan kertojana lisko on kiehtova mutta hitusen epäluotettava. Mitä todella tapahtuu ja mikä on vain unta?

José Eduardo Agualusan Menneisyyksien myyjä on kirja, johon tartuin vailla ennakko-oletuksia. Olin vain etsinyt kirjastosta mitä tahansa luettavaa, joka liittyisi Angolaan, jota en vielä ole Kirjallisessa Maailmanvalloituksessani päässyt suorittamaan. Lyhyistä luvuista koostuva teos on periaatteessa nopealukuinen, mutta jokin sen maagisrealistisessa tunnelmassa ja unenomaisuudessa pinnisteli sinnikkäästi vastaan, eikä päästänyt minua nikottelematta eteenpäin.

Ajatus kuviteltujen menneisyyksien rakentamisesta silmäätekeville on kiehtova, ja epäilemättä se on myös totta jossakin päin maailmaa. Samalla tulee miettineeksi, miksi annamme niin paljon painoa menneelle, kun voisimme keskittyä tulevaan? Varmaan kerettiläistä puhetta historioitsijan suusta, mutta yksilötasolla en rehellisesti sanoen ymmärrä, miksi painotetaan menneitä, useimmiten muiden (perheenjäsenten, sukulaisten) tekemiä asioita sen sijaan, että suunattaisiin katse siihen potentiaaliin, joka on vielä käyttämättä.


José Eduardo Agualusa: Menneisyyksien myyjä
Suomentaja: Pirkka Valkama
Kampus Kustannus 2015
162 s.
O vendedor de passados (2004)

Kirjastosta.

Toisaalla: Anna Pöysä / Maailman kuvalehti, Eeva Salonius / Kiiltomato

Haasteet: Maailmanvalloitus (Angola)