21. toukokuuta 2018

Sarjakuvin Norsunluurannikolle ja ensimmäiseen maailmansotaan



Sarjakuvat ovat osoittautuneet erinomaiseksi tavaksi tutustua vieraisiin kulttuureihin ja kerrata historian tapahtumia. Muutenkin ne toki ovat aivan mainiota luettavaa, ihan ilman mitään hyötynäkökulmiakaan.

Norsunluurannikko on minulle käytännössä aivan tuntematon maa. Marguerite Abouetin kirjoittama ja Clément Oubrerien piirtämä Aya – Elämää Yop Cityssä tuo sitä hieman lähemmäs ja tutummaksi. Pääosassa ovat kaupungin värikästä elämää omalla tavallaan elävät nuoret naiset, Aya ja hänen parhaat ystävänsä Adjoua ja Bintou. He eivät ehkä ole rikkaita, mutta neuvokkaita ja elämäniloisia he ovat.




Aya kertoo kiehtovasti norsunluurannikkolaisesta elämänmenosta. Nuoret elävät opiskelun, perheiden odotusten ja perinteiden paineessa. Kuka haluaa menestyä, kuka taas olla ennen kaikkea hyvä tytär, kuka kapinoida kaikkea vastaan. Selviytymisstrategioita on moneen makuun, eikä aina käy ihan niin kuin suunnitteli. Nuoruuden huolettomuus voi olla nopeasti ohi yhden virheliikkeen myötä.




Abouetin tarina on polveileva ja kiinnostavasti kerrottu. Oubrerien piirrosjälki on maanläheisten sävyjen ja eloisan ja ilmeikkään jäljen yhdistelmää. Ihmishahmot ovat eläviä ja heidän tunteensa, ilmeensä ja reaktionsa on saatu hienosti esiin. Ayan tarina yhdistelee rentoa ja vapauksia ottavaa nuoruuden villyttä ympäristön luomiin tiukkoihin raameihin.




Aya – Elämää Yop Cityssä on oivallinen sarjakuva, joka vie länkkärin mukanaan aidon tuntuiseen afrikkalaiseen elämään. Osin nuoruuden kriisit, deittailu ja ystävyyssuhteiden kiemurat tuntuvat tutuilta, osin elämä, jota sarjakuva kuvaa, on hyvin vierasta. Vanhemmilla ja suvulla on suuri valta norsunluurannikkolaisten nuorten elämässä, ja kuuliaisuus on lopulta suurin hyve, joka nuorella ihmisellä voi olla. Ayan ja kumppaneiden tarina jatkuu sarjan myöhemmissä osissa, joita ei valitettavasti ole suomennettu.




Aivan toisenlaiseen tunnelmaan ja todellisuuteen vie puolestaan ranskalaisen sarjakuvataiteilija Tardin ensimmäisen maailmansodan vuosiin pureutuva Kirottu sota! 1914–1919. Albumi käy sotavuodet läpi tuokiokuvina ja tapahtumasarjoina, joita tarkastellaan yksittäisen ranskalaisen rivisotilaan silmin. Sotilas ei ole suuri sankari, mutta sitäkin tarkkasilmäisempi hän on.




Albumissa ei ole lainkaan dialogia, vaan kaikki kerronta on päähenkilön ajattelua ja pohdintaa. Ruudut ovat näyttäviä, eräänlaisia pysäytyskuvia järjettömistä, hyytävistä ja myös niistä hiljaisista, paikoillaan olevista hetkistä, joita pitkät asemasotavaiheet sisältävät. Sodan kauheus tulee ilmi pienin elein, toteavin kommentein ja paikoin myös dramaattisin tapahtumin.




Kirottu sota! on värimaailmaltaan harmaansävyinen, paikoin tehostevärinä käytetään punaista, mustaa, ruskeaa ja sinistä. Haalea väritys tukee tarinan sisältöä: sodan keskellä värit katoavat maailmasta ilon ja inhimillisyyden myötä. Tardi ei anna lukijalle rauhaa, sillä yhdessä hetkessä voi vasta esitelty henkilö kohdata loppunsa vihollisen luodista tai pommin räjähtäessä.




Ensimmäisestä maailmansodasta ei puhuta läheskään niin paljon kuin sitä seuranneesta. Ehkä pitkät asemasotavaiheet, diktatuurien puute ja vähemmän tunnetut valtionpäämiehet vaikuttavat asiaan jotenkin. Kirottu sota! on siksikin tärkeä sarjakuva-albumi nostaessaan esiin sodan, jonka kauheus ja traagisuus jää syyttä seuraajan "varjoon". Tardilla on kyky kertoa sodan tarinaa tavalla, joka ei tunnu saarnaamiselta, mutta ottaa silti voimakkaasti kantaa.




Sarjakuvaosion loputtua albumissa on Jean-Pierre Verneyn kirjoittama tieto-osuus ensimmäisen maailmansodan tapahtumista vuosi vuodelta. Sen kuvituksena on käytetty autenttisia valokuvia ja sotapropagandaa. Teksti on erinomainen kertaus sodan vuosista ja etenemisestä, mutta sen voi toki halutessaan lukea läpi silmäillen.

Suosittelen näitä molempia sarjakuvia tiedonjanoon ja silmien avaamiseen. Historian tapahtumat konkretisoituvat sarjakuvamuodossa ihan toisella tavalla kuin kirjoitetussa tekstissä, ja itselle vieras maailma ja kulttuuri heräävät eloon kuin varkain.


Marguerite Abouet & Clément Oubrerie: Aya – Elämää Yop Cityssä
Suomentaja: Kirsi Kinnunen
Arktinen Banaani 2010
112 s.
Aya de Yopougon 1 (2005)

Kirjastosta.


Tardi & Verney: Kirottu sota! 1914–1919
Suomentaja: Heikki Kaukoranta
Jalava 2014
133 s.
Putain de guerre! L'intégrale (2008)

Kirjastosta.

__________

Haasteet: Molemmat kirjat pääsevät osaksi Sarjakuvahaastetta ja Helmet-lukuhaastetta, josta Aya ruksaa kohdan 4. Kirjan nimessä on jokin paikka ja Kirottu sota! kohdan 30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan. Ayalla osallistun lisäksi Jatkumo-haasteeseen.

20. toukokuuta 2018

Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois



Ayòbámi Adébáyòn Älä mene pois on pintaansa koko ajan laajentava avioliittoromaani, joka tekee vähitellen raakoja paljastuksia yksilöistä ja näiden ympärillä olevasta yhteisöstä. Kirjan alku saa virittäytymään kepeälle tasolle, mutta se asenne muuttuu varsin pian.

Keskiössä on avioliitto, jonka solmivat yliopistoaikana tapaavat Yejide ja Akin. Yejide on uuden ajan nigerialaisnainen, puoliorpo selviytyjä, jonka äiti kuoli synnytykseen ja isällä piti kiirettä useamman vaimon ja suuren lapsikatraan kanssa. Yejide on aina ollut lapsuudenperheessään ulkopuolinen, jota isän muut vaimot ovat katsoneet vinoon. Akin tulee puolestaan vakavaraisesta, arvonsa tuntevasta perheestä, ja hänen vahvaa äitiään Yejidekin alkaa kutsua Moomiksi. Yejide perustaa oman kauneussalongin ja Akin tekee nousujohteista uraa rahoitusalalla. Asetelma on hyvä.

Kun jälkeläistä ei kuitenkaan ala kuulua, joutuvat Yejide ja Akin kovan paikan eteen. Nigeriassa lapsen saaminen on selviö, jota ei kyseenalaisteta. Yejide on valmis venyttämään omien uskomustensa rajoja ja kokeilemaan vaikka minkälaisia poppakonsteja tullakseen raskaaksi. Akin puolestaan tekee käytännönläheisempiä, mutta arvelluttavia ratkaisuja. Moomi taas tekee sen, minkä kuka tahansa hyvä nigerialaisäiti tekee: hän hankkii Akinille toisen vaimon, nuoren ja hedelmällisen oloisen Funmin. Yejiden on tätä mahdotonta niellä.

Ayòbámi Adébáyòn Älä mene pois on romaani, johon huomasin suhtautuvani varauksella. Kirja tekee melkoisen silmänkääntötempun, sillä se alkaa hyvin tavanomaisen tuntuisena, astetta kevyempänä romaanina, mutta saa yhä synkempiä sävyjä, mitä pidemmälle tarinassa päästään. Yejiden ja Akinin avioliittoa kuvataan vuorotellen kummankin näkökulmasta, ja ajassakin tehdään loikkia eteen- ja taaksepäin. Taustalla pauhaa Nigerian levoton tilanne, joka ei kuitenkaan saa tarinallisesti kovin vahvaa sijaa.

Adébáyò rakentaa kuvaa avioliitosta ja perheestä, joka on samaan aikaan luonnollisesti aivan omanlaisensa – ja silti ympäristön paineen ja odotusten alainen. Suru ja ärsytys henkilöiden puolesta on vahvaa, heidän asemaansa ei totisesti kadehdi. Perinteiden ja omien halujen välisessä maastossa ei kenenkään ole helppoa vaeltaa, etenkään silloin, kun asiat eivät suju kenenkään toiveiden mukaisesti.

Vaikka romaanin tarina on mehevä ja moniulotteinen, jäin silti kaipaamaan jotakin lisää, ehkä vielä yhtä kerrosta ja sävyä. Nyt olin vain tarkkailija, jonka kiinnostus kertomuksen käänteisiin koki useammankin herpaantumisen. 


Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois
Suomentaja: Heli Naski
Atena 2018
300 s.
Stay With Me (2017)

Arvostelukappale.

__________


Haasteet: Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 60. Kirja, joka kertoo itsellesi vieraasta kulttuurista.

18. toukokuuta 2018

John Green: Kilpikonnan kuorella



Seuraa tunnustus.

En ole koskaan lukenut John Greenin kirjoja. En, vaikka tietenkin olen tuntenut niiden maineen, lukenut juttuja niistä, saanut lukuvinkkejä niihin liittyen. Viime vuonna ilmestyi Greenin uusin kirja, jota ehdittiinkin jo ilmeisesti odottaa, ja heti vuoden loppupuolella suomennos, Kilpikonnan kuorella (suom. Helene Bützow). Lainasin sen silloin, lueskelin parikymmentä sivua, en innostunut, palautin takaisin ja annoin olla. Jokin tässä keväässä ja kirjatyöni viimeisissä metreissä sai punnitsemaan uudelleen. Pakkohan tämä on lopultakin testata, mikä nuortenkirjavinkkari ei muka tunne John Greeniä?

Uusi yritys Kilpikonnan kuorella kanssa oli menestyksekkäämpi. Niiden samojen parinkymmenen alkusivun jälkeen tempauduin mukaan tarinan pyörteeseen niin, että ahmaisin kirjan lähes kertarykäisyllä.

Aza Holmes on fiksu lukiolaistyttö, jolla on elämässään paljon hyvää. Huolehtiva äiti, tavoite opiskelupaikasta hyvässä yliopistossa, railakas paras ystävä Daisy Ramirez, muitakin hyviä kavereita. Paljon häneltä myös puuttuu: useampia vuosia aiemmin kuollut isä ja kokonainen mielenterveys. Azalla on pakko-oireita, jotka kohdistuvat ennen kaikkea bakteereihin ja hygieniaan. Aza kammoaa oman kehonsa mikrobeja ja ulkoapäin tulevia uhkia, hän pelkää niitä kuollakseen.

Kun mediassa rummutetaan paikallisen miljonäärin katoamista ja luvataan tuntuva palkkio ratkaisevasta vihjeestä, Daisy houkuttelee Azan kumppanikseen selvittämään tilannetta. Aza on nimittäin tuntenut kadonneen miljonäärin pojan Davisin vuosia aiemmin, kun he ovat olleet samalla vanhempansa menettäneille lapsille tarkoitetulla suruleirillä.

Tytöt pääsevätkin tutustumaan Davisiin ja Pickettien hulppeaan kartanoon, ja Aza ja Davis tutustuvat uudelleen. He huomaavat olevansa monella tapaa samanlaisia ja tulevansa mainiosti toimeen. Samalla Davisin kadonnut isä kuitenkin hiertää tilannetta – Azan pahanevista pakko-oireista ja ahdistuneisuudesta puhumattakaan.

Lukiessani Kilpikonnan kuorella -teosta tunsin oloni hyväksi ja turvalliseksi, siitäkin huolimatta, että kirjan sisältämä ahdistuneisuus kasvaa ja kiertyy yhä tiukemmaksi sykkyräksi mitä pidemmälle tarina etenee. Green kirjoittaa temmoltaan koukuttavaa ja teemoiltaan tärkeää kirjallisuutta, sellaista, jota teini-ikäinen minä olisi lukenut sydän varauksetta pamppaillen. Nyt kokeneempana lukijana (ja kyynistyneenä aikuisena?) huomioni kiinnittyy väistämättä myös toisenlaisiin asioihin: viisasteleviin teineihin, hivenen epäuskottaviin henkilöihin (etenkin Davis on kaikkea muuta kuin tyypillinen teinipoika, ei sillä etteivätkö tyypilliset tai ihan millaiset tahansa teinipojat saisi olla juuri sellaisia kuin ovat, mutta ihan loppuun asti en häneen kirjallisena henkilönä uskonut), jenkkielämän ratkaiseviin tekijöihin, joita suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan kasvatti pohtii kulmat koholla.

Azan mielenterveys on kaikessa horjuvuudessaan kirjan kannatteleva voima ja teema, johon olisi voinut rauhassa keskittyä enemmänkin. Toisaalta pakko-oireiden kuvaus tuntuu lukijasta ahdistavalta, etenkin mitä syvemmälle Aza kierteeseensä painuu. Ehkä on siis hyvä, että tarinassa on muutakin, vähintään tuomassa hengitysilmaa.

Green on sujuva, yleisönsä ottava kirjailija ja kirjan suomennos hyvä. Mielenterveysaiheet ovat sydäntäni lähellä, etenkin kun puhutaan nuorista, joten nyökkäilen tyytyväisenä sille, että teema on noussut viime vuosina nuorten ja nuorten aikuisten kirjallisuudessa yhä vahvemmin esiin. Vertaistuen tärkeyttä ei voi liikaa korostaa, ja sitä Kilpikonnan kuorella voi monelle tuoda. Ja hyvää luettavaa se on joka tapauksessa kelle tahansa.

Seuraa toinen tunnustus.

Aion lukea muutkin John Greenin kirjat.


John Green: Kilpikonnan kuorella
Suomentaja: Helene Bützow
WSOY 2017
264 s.
Turtles All the Way Down (2017)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Kirjapöllön huhuiluja, Kirjasähkökäyrä, Bibbidi Bobbidi Book, Mustetta paperilla, Kirjan vuoksi, Sivujen havinaa, Kirjastokissa kirjablogi, Cats, books & me, Carry on reading, Kirjojen keskellä, Ei vain mustaa valkoisella        

Haasteet: YA-lukuhaaste (Kirja käsittelee mielenterveyttä), Yhdysvallat-lukuhaaste (Listan ulkopuolelta), Helmet-haasteen kohta 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan.

15. toukokuuta 2018

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa



Eeva Turusen novellikokoelma Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa on kirja, jonka lukemisesta en erityisemmin pitänyt, mutta jonka villille ja anteeksipyytelemättömälle asenteelle olen valmis nyökkäämään tyytyväisenä ja hyväksyen.

Turunen panee proosaa uusiksi railakkaalla tyylillä. Listamaisuus, välimerkittömyys ja tajunnanvirtamaisuus kuljettavat novellit radoille, joissa tapahtumien ennustaminen käy mahdottomaksi. Itse asiassa varsinaiset "tapahtumat" ovat Turuselle yhdentekeviä, sen sijaan novellit kietoutuvat kerronnan, tunnelman ja mielikuvien varaan.

On naisia, miehiä ja monia muita. On orastavia ihmissuhteita, menneitä ihmissuhteita, tuhoon tuomittuja ihmissuhteita. Jonkun tärkein ihmissuhde on Parahin tekninen isännöitsijä, joka saa tuta kaiken, mikä naapurustossa on kerronnan arvoista ja kaiken senkin, mikä ei ole. Vaan mistä ihminen lopulta kertoo kertoessaan kanta-astuvista naapureista?

Eeva Turusen tyyli on ehdottoman persoonallinen ja raivostuttavan kokeileva. Mistään ei saa kiinni, etenkään jos yrittää liikaa, ja juuri siksi on oman lukijajärkensä vuoksi syytä antaa periksi ja antaa vain mennä. Antaa tekstin viedä, tunnelmien herätä silmien eteen, kertojien hurmaavan epäluotettavuuden ravisuttaa ja vaivata.

Jos jotain, Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa käsittelee identiteettiä ja minuutta, asioita, tapoja ja neurooseja, joista minuus muodostuu. Kuka olen, miksi olen, mitä yritän olla, mitä on olla minä. Tai sinä. Tai joku muu. Sukupuoli, seksuaalisuus, ammatti, työ, asuinpaikka – mitä väliä niillä on ja tarvitseeko edes olla?

Turunen on kirjoittajana lahjakas ja rohkea. En usko olevani väärässä kun sanon, että hänen tuleva tuotantonsa ei ainakaan tästä tasosta laske. On ihastuttavan rasittavaa tulla haastetuksi lukijana ihan yllättäen, joutua taipumaan tekstin tahtoon, kun se on vahvaakin vahvempi. Tässä pelissä voittaja on kirja, joka ei anna armoa, vaan härnää ja houkuttelee eksymään yhä kauemmas omien tulkintojensa taakse. Ja lällättää perään.


Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
Siltala 2018
210 s.

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Lumiomena, Reader, why did I marry him?, Kujerruksia

Haasteet: Novellihaaste2

14. toukokuuta 2018

Jessica Townsend: Nevermoor – Morriganin koetukset



Morrigan Korppi on kirottu lapsi. Hänen synnyinaikansa on niin epäonninen – ehtoo, ajan viimeinen päivä – ettei siitä voi seurata kuin tuhoa. Sitä hän onkin lyhyen elämänsä aikana aiheuttanut runsain mitoin isänsä harmiksi. Kiroukseen kuuluu väistämättömänä tosiasiana myös se, että Morrigan tulee kuolemaan yhdentenätoista syntymäpäivänään.

Näistä lähtökohdista ihminen ei ehkä ponnista kovin positiiviseen elämään. Käy kuitenkin jotain ennenkuulumatonta: ensinnäkin Morriganista esitetään useampikin tarjous nuorten jatko-opintopaikkoja määrittävässä tilaisuudessa. Jo se on skandaali. Toisekseen Morrigan ei kuole syntymäpäivänään, kaikkea muuta. Hänet noutaa kotoaan suurella mekaanisella hämähäkillä erikoinen punapäinen mies Jupiter Pohjoinen ja vie mukanaan Nevermoorin vapaavaltioon – paikkaan, jollaista Morrigan ei voinut uskoa olevankaan.

Jupiter on kuuluisan Meineikkaan Seuran arvostettu jäsen ja hän on päättänyt asettaa Morriganin omaksi kokelaakseen Seuran pääsykokeisiin. Luvassa on nokkeluutta, rohkeutta, sisua ja taitoja vaativa pääsykoeruljanssi, neljästä koetuksesta koostuva kokonaisuus, josta vain terävin kärki valitaan Seuraan. Morrigan on melkoisten haasteiden edessä, sillä vain lunastamalla paikan Seurasta hän voi jäädä Nevermooriin.

Jessica Townsendin Nevermoor-sarjan aloitusosa Morriganin koetukset esittelee uudenlaisen fantasiamaailman ja henkilökaartiin, joka ilahduttaa ja riemastuttaa monipuolisuudellaan. Nevermoor on yhdistelmä steampunkia, vauhtia, magiaa, hyvän ja pahan taistelua ja väärinkohdeltujen lasten kohtaloita. Se on vauhdikas seikkailu, paikoin jopa hengästyttävällä tahdilla etenevä tarina, joka kietoutuu vahvasti Meineikkaan Seuran koetusten ympärille.

Morrigan on päähenkilö, josta voi odottaa vielä paljon. Ymmärrettävistä syistä hän on alkuun epäileväinen ja hämmentynyt. Koko ikänsä kirottuna kohdellun tytön on vaikeaa luottaa muiden ihmisten hyväntahtoisuuteen ja aitoon kiintymykseen. Toisaalta Jupiter Pohjoinen – vaikka vinkeä kummisetä onkin – ei ole helpoin mahdollinen lähiaikuinen: hän on usein salaperäisillä matkoillaan, eikä vastaa Morriganin mieltä painaviin kysymyksiin ainakaan suoraan. Onneksi Morriganin uudessa kodissa, Jupiterin omistamassa Deukalion-hotellissa on paljon muitakin ihmisiä ja olentoja, joiden kanssa elämäänsä jakaa, kuten esimerkiksi eräänlaisen emännän ja lastenvahdin roolia kantava äksy mutta kaikin puolin hurmaava magnifikatti Fenestra. Lisäksi Morrigan tutustuu koetuksissa lohikäärmeratsastaja Pihlajaan, josta tulee hänen paras ystävänsä.

Morriganin koetukset on kiehtovan villiä luettavaa, mutta kieltämättä alkuun joutuu hieman näkemään vaivaa päästäkseen kärryille Townsendin luomassa maailmassa termeineen, käytäntöineen ja uskomuksineen. Siinä on monta liehuvaa ja kieppuvaa osaa, joihin tarttua – ja useita, jotka jäävät vielä vaille vastauksia. Onneksi homma lähtee kunnolla käyntiin melko nopeasti, ja kirja pitää imussaan onnistuneesti. Ja jatkoahan on luvassa.


Jessica Townsend: Nevermoor – Morriganin koetukset
Suomentaja: Jaana Kapari-Jatta
Ulkoasu: Sami Saramäki
Otava 2018
368 s.
Nevermoor – The Trials of Morrigan Crow (2017)

Arvostelukappale.

___________

Toisaalla: Yöpöydän kirjat, Kirjoihin kadonnut, Siniset helmet, Lukuaikaa etsimässä, Vuosi kirjoitusharjoituksia

Haasteet: Jatkumo-haaste, Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 36. Kirja, jossa haluaisit olla itse mukana, Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen kirjoittama scifi-/fantasiakirja)