17. huhtikuuta 2006

Land of...



No. Olin Lontoossa viisi päivää. Matka oli antoisa ja kaupunki kiva. Olenhan siellä aiemminkin käväissyt, mutta nyt ehti katsella tarkemmin ja paremmalla silmällä. Kevät oli jo alkanut kukoistaa, joka paikka oli täynnä turisteja (pahinta laatua: suunnaton lauma jenkkejä/espanjalaisia kälättämässä ja tukkimassa joka ikisen metron uloskäynnin tai kadunkulman), London Pride maistui hyvältä ja rahat meni. Mutta sehän on elämän tarkoitus, matkustaminen siis. Ainakin oman elämäni.

Pääsykoelukemisista on siis tullut pidettyä viikon tauko ja omatuntoani kolkuttaa sen mukaisesti. Eli aivan helvetisti. Huomenna jatkan taas. Pakkohan tässä on opiskelupaikkaa alkaa hankkia aggressiivisesti, jos hellät keinot ei auta. Yhteishakuhan tuli ja meni, minnekään en paperiakaan laittanut. Tampere on siis ainoa kohteeni tänä vuonna - toivottavasti enää ikinä.

Tekisi mieli lähteä uuteen reissuun, tottakai. Mutta jos nyt jonkun aikaa ensin säästäisi rahaa. Jos vaikka saisi vuokran maksettua ja sitä rataa. Jaksan odottaa. Kesä menee töissä, mutta ehkä jo ensi vuonna olen taas reilaamassa tai muilla tavoin tien päällä. Toivon ainakin. Katsotaan, sanoi tohtori.

Kävinkin katsomassa sitten Kuopion Lääketieteenopiskelijoiden speksin Arenassa viime viikolla, siinä esiintyi Sini. Näytös oli ihan hauska, ja aloin pakonomaisesti kaivata jotain samantapaista - siis opiskelijaporukkaa, jonka kanssa toteuttaa vastaavia proggiksia, tiettyä turvallista tunnetta siitä, että jotain varmaa on tulossa, siis että "opiskelenpa tässä hienoa ammattia varten ja onpahan tulevaisuuteni turvattu niillä palkoilla" jne. Tuntui hieman tyhjältä lähteä kotiin miettimään taas kerran päänsä puhki epätietoisia ajatuksia omasta tulevasta. Kyllä minäkin tahtoisin lääkäriksi, mutta sitä minusta ei koskaan tule, ja se on hyväksyttävä. Olisinpa tehnyt asioita toisin, olisipa selkeitä ja turvallisia suunnitelmia. Mutta ei. Haluan alalle, jonne on vaikea päästä (no, mihin ei Suomessa olisi?) ja sen jälkeen tulevaisuus ei ole sen varmempi - työt ovat kiven alla. Mutta minkäs intohimolleen voi. Onneksi ei minkään.

Olen kaivannut viime aikoina Kaliforniaa. Lontoolaisessa pubissa leijui lauantaina pitkään tarkemmin määrittelemätön tuoksu, joka nosti niskavillat pystyyn, siis ainoastaan hyvässä mielessä, muistuttamalla Kaliforniasta. Ehkä siinä oli ripaus jotain amerikkalaista saippuaa, aurinkorasvaa, rannan tuoksua jne. En tiedä, mutta sydän kyllä jysähti siihen tahtiin, että ikävä tuli. Siellä oli ainakin aikaa ajatella. Ja ajella pitkin Pacific Coast Highwayta... Voisi lähteä takaisin. Nyt ne myisivät minulle kaljaakin. (Vaikka kuka sitä jenkkikusta haluaa juoda saatuaan maistiaisia kuninkaallisesta brittimallaksesta?) No, elämäni on nyt täällä, ja täytyy keskittää kaikki energia ja jaksaminen rahan tahkoamiseen, jotta ulkomaille lähteminen mahdollistuu myös tulevina vuosina.

V katsoo elokuvaa. St. Germain jyskyttää kaiuttimista. Olo on kaikin puolin erinomainen. Unohdan sen pääsykoeongelman huomisaamuun saakka.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!