24. lokakuuta 2011

Kielimuuri, naisasia, bonuskortti

Tämä päivä sujahti kyllä ohi nopeammin kuin mikään muistamani: kuusi ja puoli SKS:n seinien sisällä viettämääni tuntia vain menivät. Huis! Hakkasin tietokonetta hullun lailla ja nyt ensimmäinen arkistolaatikko on käsitelty loppuun. Tai siis käyty läpi, kirjoitettu puhtaaksi oikeat palat ja aivan vähäsen lisätty omia huomioita korostusvärillä alkuperäisen tekstin sekaan. Olen tajunnut, että saatan sittenkin joutua käyttämään jopa hivenen tilastollisia menetelmiä: aineistoa on oikeasti niin paljon enemmän kuin koskaan uskalsin toivoa, että jonkinlaista määrällistä analyysia on myös mahdollista tehdä. Jos osaan. Vähintään haluan tehdä jonkinlaisen maantieteellisen jaon, koska maantiede, itä ja länsi, on Suomessa lähes mistä tahansa näkökulmasta tarkasteltuna varsin olennainen seikka. Viimeinen tänään läpikäymäni seurakunta oli Lappi, ja hermoni meinasivat mennä minulle aivan vieraan murrealueen kieleen, jota tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan ja jatkuvan ja... Tutkimassani aineistossa osa haastatteluista on litteroitu suoraan, osa on haastattelijan tiivistämää ja referoimaa, siis tavallaan kääntämää. Ero on valtava, ja luulen, että sen käsittely tulee olemaan olennainen osa graduni lähdekritiikkiosiota. Minulle on hedelmällisempää saada lukea ja kuulla ihmisten oma ääni, heidän käyttämänsä eksaktit sanavalinnat ja lauserakenteet, mutta sitten toisinaan - kuten tänään noin kello 16.00-17.40 - olen lähettänyt hiljaisen mutinan 1960-luvulle ja ehdottanut, että olisiko kannattanut tiivistää ne jaarittelevat länsimurteiset puheenvuorot vaikka sitten mielummin kuin kaiken kaikkiaan selkosanaiset vastaukset muualta... (Mikäli tyylilajini ei ole riittävän selkeä: tässä on mukana pienen pieni sarkasmin siemen.)

Joka tapauksessa homma etenee. Valitettavasti seuraavan kerran pääsen arkistoon vasta ensi viikolla, sillä työt haittaavat ikävästi moisia hengen harrastuksia (ja perjantaina menen kirjamessuille), mutta ehkä voin sitä odotellessa pyöritellä jo löytämääni dataa ja pohtia alustavasti, mitä sillä sitten loppujen lopuksi teen. On suorastaan hämmentävää olla nyt niin erilaisessa tilanteessa kuin vaikkapa kolme viikkoa sitten, jolloin tuntui, etten ole tehnyt mitään enkä edes tiedä, mitä tekisin ja miksi ja miten. Odotan ensi viikkoa, kun pääsen kertomaan ilouutisia proffallekin. Paikoilleen liimaantuminen on taakse jäänyttä elämää - so far.

Niin, ne kirjamessut, joille varmaan jokunen muukin on suuntaamassa. Ihanaa! Olemme äitini kanssa käyneet kyseisissä kemutuksissa jo useampana syksynä, eikä sieltä tietenkään koskaan ole tyhjin käsin pois tultu. Tuskin tänäkään vuonna. Tätä kirjoittaessa tosin hoksasin, että yksikin viime syksyn kirjamessuilta ostamani kirja, Sarita Skagnesin Vain tytär, on edelleen lukemattomana kirjahyllyssäni. Aihe ei tietenkään ole vanhentunut mihinkään, sillä viimeksi eilen Helsingin Sanomat uutisoi noin kolmensadan "Ei-toivotuksi", Nakusaksi tai Nakushiksi, nimetyn intialaistytön vaihtaneen jengissä nimeään vähän vähemmän leimaavaksi. En todellakaan ole yhdenkään aasialaisen kulttuurin minkään sortin asiantuntija, mutta tyttöjä sorsivaa väestöpolitiikkaa olen seurannut kauhulla jo pitempään. Muistan lukeneeni jo useampia vuosia sitten ensimmäiset artikkelit aiheesta Mitä tapahtuu, kun kulttuurista puuttuu miljoonia potentiaalisia vaimoja - ei ehkä mitään kovin kivaa, ja ajankohtaisuus senkun lisääntyy. Vasta reilu kuukausi sitten Euroopan neuvoston tasa-arvokomitea esitti suosituksen, jonka mukaan terveydenhuoltohenkilökunnan ei tulisi kertoa syntymättömän lapsen sukupuolta tämän vanhemmille, ellei kyseessä ole vakavien perinnöllisten, sukupuolisidonnaisten sairauksien selvittäminen. Mikään tällainen suositushan ei missään nimessä sellaisenaan riitä yhtään mihinkään, mutta onhan se vähintään selkeä signaali siitä, että joku roti nyt tähän. (Ja tietenkään Euroopan neuvostolla ei ole juuri mitään tekemistä Intian väestön ja kulttuurin kanssa, mutta eipä tämä aihe pelkästään siihen liity.)

Vähemmän maailmantuskaisia aiheita elämässäni tällä hetkellä ovat: kasa lukemattomia, kiehtovia kirjoja, viime viikolla alkanut espanjan kurssi, viime lauantaiset kemut ystävien luona ja sitä seurannut S-etukortti-drinksujen kiskominen nassuun Amarillossa (en ollut edes tiennyt, että se on muutakin kuin ruokaravinteli) (ja mitä S-etukortin näyttäminen ja käyttäminen baarissa kertoo ihmisestä noin yleensä?), pimenevät illat ja hyvä seura kotona. Sitäpaitsi Kööpenhaminan matka on jo ensi viikolla, enkä ole vielä yhtään kärryillä siitä, mitä siellä on tarkoitus tapahtua!

Hurjaa menoa Katajanokalla, voisin sanoa.

4 kommenttia:

  1. Intiassa ei saa kertoa lapsen sukupuolta vanhemmille, laki estää sen, mutta silti sitä tapahtuu. Joo. Ehken edes ala.

    Mutta alan silti sen verran, että miksi ylipäänsä pitäisi tietää lapsen sukupuoli, edes kehittyneissä maissa? Kai sen nimen voi päättää sitten kun se tulee ulos. Ja vastustan ehdottomasti sitä, että lapsi pitäisi pukea tai lastenhuone maalata tiettyyn väriin vain sen perusteella, mitä vaipasta löytyy.

    VastaaPoista
  2. Hm, jännästi siitä huolimatta maasta puuttuu miljoonia tyttöjä ja naisia. Mutta en tiennytkään tuota, että Intiassa aiheesta on ihan lakikin! Ahdistava aihe, mutta pitää hyvin hereillä.

    Minäkään en tiedä, miksi lapsen sukupuoli pitäisi tietää etukäteen. Eipä se tosin minulle missään määrin ajankohtaista olekaan. Mutta silti. Keväällä kun yksi kaverini sai lapsen ja ilmoitti ilouutisen naamakirjassa, meni yllättävän pitkään, ennen kuin onnitteluviesteihin pukkasi "no kumpi se on???!" - hän kun ei sitä sanonut.

    Nyt kun olen gradua varten kahlannut lisää läpi tuota agraari-Suomen kansanperinnettä, tämä sukupuoli-keissi on tullut paljon lähemmäs. Sillä on ollut todella suuri merkitys, tuleeko se poika vai ei. Eikä siitä kauaakaan ole. Liekö loppunut vieläkään.

    VastaaPoista
  3. Ainakin tässä Hesarin jutussa oli mainittu, että tuollainen kohta löytyy laista. Mutta jännää silti.

    VastaaPoista
  4. Kah, jäi lukematta (tai rekisteröimättä) :)

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!