17. joulukuuta 2011

Uusi mies (kirjallisessa) elämässäni



Ernest Hemingway: Ensimmäiset 49 kertomusta, Tammi 1999. Ensimmäinen suomenkielinen painos 1991. (The First Forty-nine Stories, 1939).

Hyvää päivää herra Hemingway, tapaamme kanssanne ensimmäistä kertaa! Olen kuullut puhuttavan teistä, ja tiesin etukäteenkin nimeltä muutamia teoksianne. Minua oli myös varoitettu, etten ehkä pitäisi teistä, sillä varoituksen antajan mukaan tekstinne ovat raakoja, miehisiä ja karuja. Kerrottakoon, ettei varoituksen antaja tunne kirjallisuusmakuani, mutta kaiketi hän tarkoitti vain hyvää.

Hemingwayn Ensimmäiset 49 kertomusta kokoaa yhteen herran novellituotantoa vuosilta 1921–1938. Varhaisin tarina on Pariisissa kirjoitettu Michiganissa, viimeisin Vanha mies sillan luona, jonka Hemingway sähkötti (!) Barcelonasta huhtikuussa 1938. Ajatus siitä, että joku sähköttää novellinsa vastaanottajalle on niin eksoottinen, että se pani hymyilemään esipuhetta lukiessa. Vaikka eiväthän sähkötyksen ajat ole kaukana, emmekä me jatkuvasti kasvavien tietoverkkojen hemmottelemat nykyihmiset edes muista antaa lennättimille niiden ansaitsemaa kunniaa: sähkölennätin Atlantin yli aloitti toimintansa vuonna 1866 ja mullisti kansainvälisen viestinnän.

Novelleissa kuvataan tosiaankin lähinnä miehiä ja miehistä maailmaa. On erämaita, sotaa, kaljakuppiloita, metsästysaseita, härkätaisteluareenoita ja nyrkkeilykehiä. On vastentahtoista seksiä, onnettomia avioliittoja, karskeja ehdotuksia ja hiljaisuutta isien ja poikien välillä. Hemingway on lyhytsanainen kertoja, hän ei maalaile tai saivartele, vaan sanoo asiat niin kuin ne ovat. Novelleissa on paljon dialogeja, puhetta jostain ja vaikenemista jostakin muusta. Alkuasetelma ei aina anna juuri kättä pitempää, ja lopuksi saatetaan kiskaista mattoa lukijan alta.

Parhaat novellin nimet ovat ehdottomasti Vuoret kuin valkoiset norsut ja Kuolleiden luonnonhistoria. Molemmat ovat myös hyviä novelleja. Parhaan novellin kunnia menee kuitenkin surulliselle tarinalle nimeltään Kilimanjaron lumet, jossa punnitaan parisuhdetta ja kuolemaa, pelkoa. Kaunis, kaunis novelli.

Miljööt vaihtelevat Yhdysvaltojen erämaista Afrikan savanneille, Espanjan ja Italian sotamaisemiin ja kaupunkikuviin muuallakin Euroopassa. Hemingwaylla on jonkinlainen ihmeellinen taito tuoda lukija keskelle kuvaamiaan tapahtumia ilman, että hän keskittyisi maalailemaan maisematauluja: paikat muotoutuvat lukiessa mieleen ihan itsestään, jonkin muun kautta. Etenkin valkoisen miehen (ja naisen) seikkailut Afrikassa ovat todella eläviä, vaikka kerronta onkin karsittua.

Kyllä minua silti välillä kyllästytti. Etenkin härkätaisteluun liittyvät novellit teki mieli ohittaa saman tien sen jälkeen, kun olin ensimmäisen niistä lukenut. Inhoan härkätaistelua, enkä olisi halunnut upota mukaan siitä kertovaan maailmaan. Toki kyseisissä novelleissa oli taustalla muutakin, mutta silti. Ja perhana, hienoja novelleja nekin. Sotanovelleista sen sijaan nautin estoitta, niissä kaikui taistelun jälkeinen hiljaisuus ja vielä kangistumattomat kaatuneet. En ole sotagenren kanssa erityisen tuttu, mutta voin paljastaa, että jostakin minulle edelleen varsin tuntemattomasta syystä Pelastakaa sotamies Ryan on yksi suosikkielokuvistani kautta aikojen, ja olen nähnyt sen varmaan ainakin neljästi. Toinen maailmansota kiinnostaa minua kyllä, vaikka olen tietoisesti kieltäytynyt opettelemasta ulkoa esimerkiksi vaikkapa jatkosodan rintamalinjoja tai taisteluita, sillä oma kiinnostukseni on enemmänkin Manner-Euroopan tapahtumissa. No, tämä lähti nyt hieman sivukujille, sillä Hemingwayn novelleissahan ei tietenkään kirjoiteta toisesta maailmansodasta, vaan ensimmäisestä sekä Espanjan sisällissodasta. (Historianopiskelijana olen usein kohdannut ihmetystä siitä, etten osaa ulkomuistista luetella juurikin vaikkapa Suomen sotatapahtumia. Jännä.)

Ainoa novelleja suoranaisesti yhdistävä tekijä on yksi henkilöhahmo, joka tulee aika ajoin esiin: Nick Adams. Hänen kasvuaan pojasta mieheksi ja isäksi kuvataan useammassa eri novellissa varsin karuin kääntein. Onnellinen hän ei ole eikä kovin miellyttäväkään, mutta mielenkiintoinen sitomiskeino tarinoiden väliin. Nickistä kertovat novellit on myöhemmin, vuonna 1972 koottu omaksi kokoelmakseen: Nick Adamsin tarina (The Nick Adams Stories). Lukenen sen vielä joskus.

Kamppailin lukiessani ihastuksen ja herpaantumisen välillä. Ajoittain en pysynyt aivan lukuterässä, mutta paikoin intensiteetti oli hurja. Ehkei tätäkään novellikokoelmaa olisi pitänyt ahnehtia sellaisessa kiireessä kuin minä tein (oli kiire siihen mainittuun tenttiin), vaan antaa hieman aikaa ja tilaa. Missään nimessä tämä ei jää viimeiseksi Hemingwaykseni, sillä hän voitti minut puolelleen aivan täysin. Härkätaisteluista huolimatta.

Voi, miksi nämä taidokkaat miehet tuntuvat piileskelevän minulta liian kauan? Keitä kaikkia muita olen vielä löytämättä? Kai se on myönnettävä, että taidan loppujen lopuksi olla mieskirjailijoiden kanssa omimmillani. Westön, Irvingin, Cunninghamin, Kyrön, Itkosen ja nyt Hemingwayn. Mutta ei se kai häpeä ole.

Loppuun vielä pätkä Hemingwayn kirjoittamasta esipuheesta novellikokoelmaansa. Jotain hyvin olennaista.

Kun menee sinne minne on mentävä ja tekee mitä on tehtävä ja näkee mitä on nähtävä, kirjoitusväline kuluu ja tylsyy. Mutta minusta on parempi antaa sen vääntyä ja tylsyä ja tietää että jouduin painamaan sen uudelleen tahkoa vasten ja vasaroimaan sen entiseen muotoon ja hiomaan sitä kovasimella ja tietää että minulla oli jotakin mistä kirjoittaa kuin että pitäisin sen kirkkaana ja kiiltävänä ja ilman mitään sanottavaa tai säilyttäisin sitä komerossa sileänä ja hyvin öljyttynä mutta käyttämättömänä. 


Ernest, me tapaamme vielä!

7 kommenttia:

  1. Loistava kirjoitus, kuin kirje Ernestille! :-) Multakin on Hemingway hukassa.

    VastaaPoista
  2. Olen lukenut Hemingwaylta loppuun asti vain sen Vanhuksen ja meren, josta kyllä pidän kovasti. Kenelle kellot soivat jäikin sitten kesken, enkä ole sen jälkeen koskenut miehen kirjoihin.

    Mutta ehkä nämä novellit voisivatkin olla hyvä kohta jatkaa herraan tutustumista, ainakin arvostelustasi päätellen. Ja lukea niitä hitaasti, makustelemalla, ettei tule ähky miehisistä aiheista. (No, minä kyllä tunnustan tarttuvani usammin mies- kuin naiskirjailijaan.)

    Kiitos tästä inspiroivasta tekstistä!

    VastaaPoista
  3. Paula: Kiitos! Tästä kirjasta kirjoittaminen oli jotenkin todella miellyttävää, kun annoin lukukokemuksen muhia pari päivää mielessä. Hemingway täytyy näemmä itse etsiä, jotta hänet löytää, huomasin.

    Lukutoukka: Vanhus ja meri kiinnostaa minua tosi paljon, ja uskoisin tarttuvani siihen piakkoin, sillä Ernest jäi mieleeni vahvasti. Nämä novellit tosiaan olisivat tarvinneet rauhallisemman lukutahdin, koska niitä oli monta ja aihepiirit toistuivat ja siksi ehkä paikoin tylsistyttivät. Mutta suosittelen!

    VastaaPoista
  4. Voi Suketus, lue Vanhus ja meri. Minä en muista siitä kuin tunnelmaa mutta muistaakseni se oli i-ha-na. Mies lukee minulle aina välillä Hemingwayn Nuoruuteni Pariisissa - kirjaa. Ah. Nämä novellit voisin lukea, kiitos.

    VastaaPoista
  5. Kenelle kellot soivat, piti minua otteessaan vuosia. Lisäksi omiastan ja olen lukenut häneltä Nick Adamsin tarinan, josta en tosin enää muista mitään. 'Kellot' muistan hyvinkin, sillä sen luin monta kertaa.

    Minullekin härkätaistelu on täydellisen vastenmielinen asia. Sen tähden en ole vieläkään edes vahingossa ylittänyt Espanjan rajaa. Nyt tämä eläinrääkkäyken muoto kiellettiin Kataloniassa, niin julmuuden puoltajat vetoavat 'VANHAN, KAUNIIN KULTTUURILAJIN' puolesta. Pöyristyttävää!

    VastaaPoista
  6. Voi, unohdin vallan mainita Hemingwayn jäämistöstä löytyneen todella kiinnostavan kirjan eli Käärme paratiisissa. Kirja oli löytyessään aika sensaatio, sillä karskiuden ja miehisyyden esikuvana pidetty Ernest kirjoittaa tällä kertaa biseksuaalisuudesta sekä naisen ja miehen osien vaihtumisesta. Ollaan ihmetelty, kuvasiko hän salaista haavettaan vai peräti omia kokemuksiaan.

    VastaaPoista
  7. Linnea, käskystä! ;) Odotan kyllä jo sopivaa väliä Vanhukselle ja merelle.

    Leena: Jotkin kulttuurin muodot herättävät pelkkää inhoa, eikä sille mitään mahda. Kaikki eläinten hyväksikäyttö jonkin kulttuurimuodon nimissä on itselleni tätä. Hyh. Kiitos vinkeistä!

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!