16. lokakuuta 2013

Susanna Alakoski: Sikalat


Susanna Alakoski: Sikalat
Suomentaja: Katriina Savolainen
Kansi: Nina Ulmaja
Schildts 2007
283 s.
Svinalängorna (2006)

Kirjakauppaostos.


6-vuotiaan Leenan perhe muuttaa leveämmän leivän perään Etelä-Ruotsin Ystadiin. He saavat kaupungin vuokra-asunnon uudelta asuinalueelta, Fridhemistä. Uudessa kodissa on paljon sellaista, mistä ei aiemmin ole voinut haaveillakaan: kylpyamme, jääkaappi, sisävessa ja lämmin vesi. Isä ja äiti, isoveli Markku ja pikkuveli Sakari muodostavat Leenan elämän keskiön.

Leena tutustuu pihaleikeissä ja vanhempien tuttavien kautta myös muihin perheisiin. On hiekkalaatikolta tavattu naapurirapun Åse, jonka äidillä on tapana siivota perjantaisin oluen voimalla. On äidin ystävän Helmin perhe, jossa on viisi lasta ja usein juhlia. Ja samalla on Leenan oma perhe, jossa kaikki ei mene ihan niin kuin pitäisi.

Sekä isä että äiti tarttuvat helposti pulloon, ja muutaman ottaminen venähtää naapurissa asuvan viinatrokarin suosiollisella avustuksella viikkojen ryyppyputkiksi, joita seuraa väistämätön krapula ja morkkis. Lapsien on opittava sietämään jatkuvaa epävarmuutta, väkivallan ja juoppohulluuden pelkoa, likaisia vaatteita ja tyhjää jääkaappia. Kukaan ei tule katsomaan, kun koulunsa aloittava Leena laulaa ensimmäistä kertaa Suvivirttä tai voittaa uintikisat. Kukaan ei silitä tukkaa, kun herää keskellä yötä painajaisiin. Pikemminkin painajaista on jokainen hereillä oltu hetki.

Sikalat on Susanna Alakosken omiin lapsuusmuistoihin perustuva, rujo romaani alkoholismista, perheväkivallasta ja köyhyydestä. Kaikki se ja paljon muu on ollut mahdollista 1960- ja -70-lukujen Ruotsissa, hyvinvointivaltion kainalossa. Ja on tänä päivänä.

Kirjan tarina kerrotaan Leenan silmin ja hänen näkökulmastaan. Lapsen herkkä mieli ja liian aikaisin nähdyt kauheudet kuvataan onnistuneesti ja aidosti. Tarina jatkuu aina Leenan teini-ikään saakka ja loppu jää avoimeksi. Kertoja kasvaa ja kehittyy kirjan kuluessa, ja vaikka tapahtumat ja tilanne eivät sinällään parane, jonkinmoista armoa ja helpotusta on havaittavissa.

Alkoholi hiipii kuvaan hitaasti mutta varmasti. Tiesin odottaa rajua menoa, ja siksi olin hieman yllättynyt siitä, että kirjan tarina alkaa hienovaraisemmin ja silotellusti. Kaikki on ensin ihan hyvin, on työtä ja siisti koti, kissanpentuja ja aurinkoa. Arki tuo kuitenkin mukanaan kaiken sen, mitä yksikään lapsi ei osakseen ansaitse. Kerronnallisesti ratkaisu on vaikuttava ja voimakas, kontrasti on suuri ja vavahduttava.

Vaikka Sikalat käsittelee inhottavaa aihepiiriä paikoin suorastaan inhorealistisesti, lukukokemus on antoisa monella tapaa. Leena reagoi kotioloihinsa voimakkaasti, mikä välittyy lukijalle monin tavoin. Ilmeisin on lapsen kasvava ymmärrys perheen tilanteen onnettomuudesta, mutta yhtä lailla Leenan keho  viestii siitä, ettei kaikki ole kohdallaan. Koulussa Leena leimautuu suuresti opettajiinsa, jotka saavat tässä tarinassa olla harvoja kunnollisia aikuisia, vaikkeivät hekään puutu selvästi kärsivän oppilaansa tilanteeseen riittävän nopeasti. Byrokratian rattaat ovat raskaat ja ruosteiset, valitettavasti.

Sikalat haisee oksennukselta ja virtsalta, vanhalta viinalta ja kuivuneelta vereltä. Se on paikoin lohduton ja kokonaisuutena vihastuttava kirja, joka ei kuitenkaan jätä lukijaa synkkyyteen. Leenan maailmassa on myös kaunista ja hyvää, ennen kaikkea siksi, että hänestä kasvaa vahva ja pystyvä tyttö. Kaiken pahan jälkeen voi silti toivoa parempaa.

___

Kirjasta on kirjoitettu varsin monessa blogissa, tässä jokunen linkki:

Kaisa / Kannesta kanteen
noora / Tea with Anna Karenina
Katri / La petite lectrice
Kirjanainen
Jori / Kaiken voi lukea!
Valkoinen kirahvi / Opuscolo – kirjasta kirjaan
Minna / Oota, mä luen tän eka loppuun
Aletheia / Kirjoihin kadonnut


Sikalat on 36. ruksi TBR-listallani.


16 kommenttia:

  1. Aika hurja tarina. Olen lukenut kirjan ja katsonut elokuvan. Voi lapsiraukkoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä en taida uskaltaa katsoa elokuvaa, tämä kokemus riittää. Enkä hetkeen halua lukea samasta aiheesta mitään. Tosiaan – voi raukkoja.

      Poista
  2. En ole kirjaa lukenut, mutta olen nähnyt elokuvan. Outi Mäenpää ja Ville Virtanen tekivät siinä kyllä mielettömät roolisuoritukset, heitä katsoessa haistoi sen oksennuksen, virtsan ja vanhan viinan ja tajusi sen kauheuden missä perhe eli ja jossa lapsien oli kasvettava. Olen monesti miettinyt kirjan lukemista, mutta jotenkin elokuvan kokemuksen toistaminen ei edes kirjan muodossa huvita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heiltä on vaikea uskoa muunlaisia suorituksia tulevankaan, molemmat ehdottomia suosikkinäyttelijöitäni. En kyllä taida elokuvaa katsoa, kirjallinen kokemus oli riittävän voimakas tästä aihepiiristä ja tarinasta.

      Poista
  3. Hui, oletpa lukenut paljon TBR-listaltasi! :O

    Yhdyn ihan kaikkeen mitä kirjoitit. Minulle kirja jäi kuitenkin ehkä vähän etäiseksi, en jotenkin saanut päähenkilöstä niin tukevaa otetta, kuin olisi ollut tarkoitus. Leffankin katsoin, ja se oli ihan erilainen (tai siis siihen oli ympätty joku kehystarina).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Päätin ottaa itseäni niskasta kiinni – olenhan listannut ennen kaikkea oman hyllyn kirjoja. Jospa lähikuukausina pääsisi jo puoleenväliin... :)

      Minustakin henkilöt olivat ehkä lopulta hieman etäisiä, tosin pidän sitä tyylikeinona, sillä luultavasti he olivat sitä myös Leenalle. Hänestä taas pidin, sillä harvoin innostun lapsikertojista, mutta Leena oli jollain tapaa vakuuttava.

      Poista
  4. Tämä on vaikuttava romaani. Otin tämän opettaja-aikoinani ysiluokkalaisten lukulistalle - ja taidettiinpa tätä tilata koulun kirjastoonkin muutama kipale.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, mainiota, sen tämä ansaitseekin! Voi toki olla rankkaa luettavaa teini-iässä, kun on sitä aikuisenakin, mutta sehän kirjallisuudesta tekeekin niin voimakkaan "aseen".

      Poista
  5. Tämä oli kyllä vahva ja ravisuttava kirja. Omakohtaisuuden huomaa siinä, kuinka aidolta ja tarkalta kerronta tuntuu. Kamalan hyvä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinun tekstisi kirjasta on vahva ja omakohtaisuudessaan koskettava. Minulla ei ole omia kokemuksia aihepiiristä, mutta kirjan ansiot ovat silmissäni siitä huolimatta suuret.

      Poista
  6. Kommentoin tällä kertaa anonyyminä aiheen omakohtaisuuden takia. Luin tämän kirjan muutama vuosi sitten ja Leenan maneereissa oli paljon samaa kuin omissani mm. "rakas taivaan Isä, älä anna isin ja äidin juoda/riidellä jne. Nuo rukoukset (eivät kaiketi menneet ihan noin, mutta suunnilleen) ovat niin tuttuja itsellenikin. Miten joku toinen lapsi on voinut samoin sanoin anoa apua!

    Jatkuva ruuanpuute, nälkä, outo logiikka - kaikki on niin tuttua. Kirja avasi omatkin haavat, mutta tavallaan se oli silti lohdullista lukea. Tai ainakin se oli pakko lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen pahoillani kokemuksistasi, sellaisia ei pitäisi yhdenkään lapsen joutua kestämään. Hyvä kuitenkin kuulla, että vaikka haavat aukesivat, kirjasta oli myös lohtua. Ainakin sen avoin loppu antaa mielikuvitukselle mahdollisuuden: ehkä asiat kääntyvät vielä paremmiksi. Tai ainakin niistä selviää aikuisuuteen ja omaan elämään.

      Poista
  7. Tämä oli kyllä vaikuttava, ravisuttava kirja. Kävin myös katsomassa kirjaan perustuvan elokuvan sen ilmestyessä - sekin oli kauheudessaan hyvä vaikka ei kirjalle vertoja vetänytkään...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liekö tämä jättänyt ketään aivan kylmäksi? Minua kiinnostaisi Alakosken uusin, Köyhän lokakuu. Kertoo samasta ajasta ja hänen perheestään eri näkökulmasta.

      Poista
  8. Luin tämän kirjan juuri ja tulin etsiskelemään toisten kokemuksia kirjasta kun kirja herätti niin vahvoja tunteita. Itku pääsi varsinkin loppupuolella monta kertaa. Kuten tuossa yllä toinenkin, itsekin päihdeperheessä kasvaneena tunnistin niin monta asiaa, rukouksineen päivineen.

    Minäkin yllätyin siitä että alkuhan oli jopa valoisa vaikka siinäkin aisti jo ahdistuksen, varmaan kun tiesi mitä tulee tapahtumaan. Loppua kohti mentiinkin sitten hirveisiin syövereihin. Nyt on kesken Alakosken Hyvää vangkilaa toivoo Jenna ja vaikka se vaikuttaakin omakohtaisuudessaan jälleen hyvältä kirjalta, se on selkeästi vaikealukuisempi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ikävää kuulla, että sinullakin on tällaisia kokemuksia. Kunpa kellään ei olisi.

      Tässä kirjassa tosiaan kierrokset kovenivat loppua kohden aika hurjasti, alussa auvossa sitä melkein mietti, että voiko tämä muka päättyä huonosti?

      Minäkin aion lukea Alakosken muut kirjat. Sekä tuon, mitä sinä nyt luet, että uusimman Köyhän lokakuun.

      Poista

Kiitos kommentistasi!