7. kesäkuuta 2014

William Kennedy: Karhiainen



William Kennedy: Karhiainen
Suomentaja: Erkki Jukarainen
Kannen kuva: George Boros
Otava 1984
250 s.
Ironweed (1983)

Divariostos.


Francis Phelan on sekatyömies, entinen baseball-lupaus ja perheenisä, nyttemmin vain pummi ja rapajuoppo. Hän palaa kotikonnuilleen Albanyyn oltuaan sieltä vuosikaudet muilla teillä ja joutuu väistämättä kohtaamaan menneisyyden haamut ja nykyhetken tuskaisan selviytymiskamppailun päivästä seuraavaan. Eletään vuotta 1938.

Francis jätti perheensä yli kaksikymmentä vuotta aiemmin aiheutettuaan tapaturmaisesti vastasyntyneen poikansa kuoleman. Poikavauva kummittelee Francisille edelleen, eikä hän usko muun perheen antaneen tekoa koskaan anteeksi. Muutenkin Francis kohtaa juovuspäissään ja välillä selvinpäinkin ollessaan näkyjä ja muistoja, joita ei mistään hinnasta haluaisi tavata. Paljon nähneen, tehneen ja kokeneen miehen elämä ei kuitenkaan anna armoa: pummillakin on oltava selkärankaa kohdata se, minkä on luullut jättäneensä taakseen ja se, jonka maailma hänen eteensä heittää.

William Kennedyn Karhiainen palkittiin Pulitzerilla vuonna 1984. Se on karu, rujo ja raju tarina niistä, joilla ei ole mitään hävittävää, mutta jotka eivät kuitenkaan ole heittäneet viimeistä toivoaan. Albanyn saastaiset kujat, juopporemmien hökkelit ja työmaiden muta tulevat kirjaa lukiessa tutuiksi ja eläviksi. Francis on pahaa tehnyt mies, jota ei kuitenkaan voi – edes juoppohulluuskohtauksista huolimatta – inhota. Hänessä on vielä palavaa elämänhalua, kuten kumppanissaan Helenissäkin omalla tavallaan on.

Francisin mielessä kuvitelmat, muistot ja todellisuus sekoittuvat paikoin hyvin sumuiseksi kokonaisuudeksi. Tätä ei lukijan kannata säikähtää, sillä kirjan kieleen, rytmiin ja maailmaan tottuu kyllä. Francis on lopulta varsin samaistuttava henkilö: hän voisi olla se sukulaismies tai naapuri, jolle elämä ei antanut parhaita kortteja, mutta josta ei silti lopulta ole pahaa sanottavaa.

Onkin helpottavaa, ettei Karhiainen ole rankasta aihepiiristään huolimatta masentava tai edes ahdistava kirja. Ei se toki mikään riemuparaatikaan ole, mutta pinnan alla kytee elämänhalua, toveruutta, pieniä ponnistuksia huomiseen – kaikkea sellaista, mikä tekee elämästä, huonostakin, inhimillistä ja totta. Francis ei totta vieköön ole saanut ihan ansionsa mukaan, missään mielessä, mutta silti hänelle toivoo hyvää. Onneksi toivon pilkahdusta kaikesta surusta ja vastoinkäymisistäkin huolimatta on.

Kai sitä aina on. Tai ainakin siihen uskominen voi auttaa jälleen yhden kylmän yön yli.

6 kommenttia:

  1. Voi nostalgia. Luin tämän joskus 20 vuotta sitten. Hienosti palasti tämä teos kirjoituksesi myötä mieleen. Muistan, että tämä oli aikanaan vaikuttava lukukokemus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaikuttava ja aika surullinenkin. Francisin pahimmat juoppokohtaukset ahdistivat, mutta Kennedy vakuutti minut kyllä kertojanlahjoillaan.

      Poista
  2. Karhiainen on tullut vastaan, mutta olen päästänyt tähän asti ohi. Nyt tuli into lukea kirja, kiitos eläväisen arviosi!

    VastaaPoista
  3. Tässä kirjassa on jotain todella aitoa ja paljasta. Kennedy ei päästä lukijaa ihan helpolla, mutta kun hänen antaa viedä, lukukokemus on hieno.

    VastaaPoista
  4. Tämäkin meni nyt yhä pitenevälle lukulistalleni. Kiitos :)

    VastaaPoista
  5. Kannattaa tämä kyllä lukea. Itseäni alkoi kiehtoa Kennedyn muu tuotanto.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!