22. lokakuuta 2017

Anu Holopainen: Ihon alaiset



Anu Holopaisen Ihon alaiset on aina aika ajoin käväissyt hipelöitävänäni, mutta jäänyt aina hyllyyn. Nyt oli lopultakin aika upota synkkään dystopiaan, joka on kiehtova yhdistelmä muovia, silikonia, kirurginveitsiä ja pakkelia.

Eletään Suomessa, jossakin siintävässä tulevaisuudessa. Ulkonäön muokkaaminen niin kosmetiikalla kuin pysyvämmin tuloksin on osa jokapäiväistä elämää: vain taivas, mielikuvitus ja joissain tapauksissa takaperoisena pidetty lainsäädäntö ovat rajana. Ulkonäköä voi muokata sekä plastiikkakirurgin vastaanottolla että nopeissa InstaPlast-kojuissa. Raha tietenkin ratkaisee, ja mitä enemmän sitä on, sen vaikuttavampia lopputuloksia on lupa odottaa.

Ihmisten asenteet muokkauksiin ovat kaksijakoisia. Enemmistö kannattaa niitä ja ihmisen vapautta valita, vähemmistöön on jäänyt se kansanosa, jonka mielestä luonnonmukainen ja aito on oikeaa. Tarinassa seurataan molempiin ryhmiin kuuluvia nuoria ihmisiä. Jara odottaa malttamattomana täysi-ikäistymistä, jotta pääsee tekemään haluamiaan muokkauksia – vanhemmat kun ovat valitettavan takaperoisia, eivätkä anna alaikäisen poikansa ryhtyä mihinkään kiehtovaan. PlastikPrincess on niin ikään vielä alaikäinen, mutta sitäkin kekseliäämpi etsiessään keinoja saada himoitsemiaan muokkauksia. Hänen elämäänsä seurataan blogin kautta. Inka on luomu ja ansaitsee elantonsa opintojensa ohessa työskentelemällä eroottisena tanssijana klubilla, jonka myyntivalttina on luonnonmukaisuus – kuin sirkusten friikkishowt aikoinaan. Matiaksen äiti on maankuulu plastiikkakirurgi, kun Matias itse taas kuuluu radikaaleihin muokkaustenvastustajiin. Ja muitakin henkilöitä kohdataan, osa ohimennen, osa hieman pidempään.

Holopaisella on tarinankuljetus hanskassa. Sirpaleinen, moniääninen tyyli sopii Ihon alaisiin hienosti, niin moninaisesta ja ristiriitaisesta ilmiöstä ja aihepiiristä se kertoo. Romaani muodostuu blogikirjoituksista, uutisista, chat-keskusteluista ja tavanomaisesta kerronnasta. Kokonaisuus on hallittu ja houkuttelee lukemaan eteenpäin.

Ulkonäkö on merkittävä asia jo nyt, enkä valitettavasti näe yhtään mahdottomana Ihon alaisten kuvaaman yhteiskunnan kehittymistä. Jo nyt ihmiset pyrkivät vahvasti peittämään, korostamaan, muokkaamaan, uudistamaan, hämäämään. Ehkä teemme sen vielä pääosin hienovaraisemmin, mutta voimakkaasti yhtä kaikki. Viimeksi tänään Helsingin Sanomissa "ulkonäkökonsultti" käskee naisia peittämään bisneselämässä harmaat hiukset ja tarkastelemaan vähintään pari kertaa vuodessa omaa kehoa peilistä hyvin kriittisesti, muutaman "vinkin" mainitakseni.

Ihon alaiset on nopealukuinen mutta mieleen jäävä ja mielipiteitä herättävä kirja. Onnistuneen dystopian tavoin se kertoo paljon nykyhetkestä, vaikka venyttääkin rajoja, kärjistää ja provosoi. Homo sapiens on luultavasti aina pyrkinyt kaunistautumaan, saanut tyydytystä ja iloa, antanut merkkejä ja osoittanut asemaansa ulkonäöllään. On silti ja juuri siksi syytä miettiä, mitä kaikkea vaadimme itseltämme ja toisiltamme ulkonäköön ja olemukseen liittyen – ja miksi sen teemme.


Anu Holopainen: Ihon alaiset
Karisto 2015
202 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Kirjanurkkaus, Kirjakko ruispellossa, Yöpöydän kirjat, Mustetta paperilla, Kirjahilla, Reader, why did I marry him?, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Vinttikamarissa, Hurja Hassu Lukija, Todella vaiheessa, Rakkaudesta kirjoihin, Kirjapöllön huhuiluja, Kansientakaiset maailmat, Kirjasähkökäyrä, Lukijatar          

19. lokakuuta 2017

Ossi Nyman: Röyhkeys



Ossi Nyman on ollut sekä uuden kirjansa että elämänsä elämän vuoksi median ja kansalaiskeskustelun (josta osa on epäilemättä painokelvotonta) käsittelyssä viime viikkoina. En linkkaa uutisiin, koska ne ovat olleet asenteeltaan (ja kommenteiltaan) mielestäni pääsääntöisesti turhan yksioikoisia. Työttömyys on aihepiiri, joka herättää lähes kaikissa jonkinlaisia tuntemuksia ja ajatuksia, mielipiteistä nyt puhumattakaan. Voimakkaimpia mielipiteitä tuntuvat usein esittävän ne, joilla ei ole omakohtaisia kokemuksia työttömyydestä tai sen uhkasta.

Valmistuin filosofian maisteriksi viisi vuotta sitten, ja olen ollut sen jälkeen useita kertoja työtön. Lyhyimmillään kaksi viikkoa, pisimmillään kaksi kuukautta. Siinä mielessä olen ollut onnekas, että vain muutaman kerran olen jäänyt työttömäksi ilman, että olen tiennyt, milloin seuraavan kerran teen palkkatöitä, ja niinäkin kertoina olen muutamassa viikossa saanut selvyyden tilanteeseen. Nuoren opettajan työuran väistämätön alku, sanotaan.

Ei helpota epätietoisuutta, sitoutumisen vaikeutta, stressiä, itsetunnon ja ammatillisen identiteetin kehitystä eikä työstä suoriutumista mitenkään. Ihan vain tiedoksi. Ja viiden vuoden jälkeen olisi muutenkin jo aika saada ensimmäinen ikälisä – ei tässä mitään untuvikkoja enää edes olla.

Työttömyys ja etenkin TE-palvelut ovat elämää hallitsevia entiteettejä omalle kohdalle osuessaan. On hyväksyttävä identiteetti kunniallisen kansalaisen vastakohtana, hyväksyttävä asemansa toimenpiteiden kohteena, hyväksyttävä epävarmuus, jumalattoman monimutkainen lomakeruljanssi, tylyt puhelut, jatkuvasti pään päällä leijuva uhka siitä, ettei tee asioita oikein ja sotkee sekä omat että läheistensä asiat. Toki jokainen työtön kokee elämänsä omalla tavallaan, mutta uskallan silti väittää, ettei suurin osa työttömistä nauti työttömyydestään. Eivät välttämättä edes ne, jotka eivät syystä tai toisesta ponnistele työllistyäkseen.

Nymanin kirja Röyhkeys on huikea ajankuva. Romaani kertoo juuri tästä ajasta, tästä maailmasta ja yhteiskunnasta jossa elämme. Se haastaa lukijansa, keikuttelee omaa perustustaan, saa epäilemään ja hämmentymään. Hieno, tärkeä romaani, jonka on ollut aikakin tulla jo kirjoitetuksi.

Röyhkeys jakautuu kolmeen osaan, joista ensimmäisessä kertoja haahuilee Turussa ollessaan matkalla Bruce Springsteenin konserttiin. Hänestä saa kuvan hieman ressukkana, ei ainakaan erityisen aktiivisena tai päällekäyvänä miehenä. Kertoja elää omalla tavallaan, rauhassa ja muita häiritsemättä. Mutta Brucea hän rakastaa ja odottaa konserttia malttamattomana. Konserttipäivään sisältyykin paljon ajateltavaa ja koettavaa: itsensä ravitsemista, taktikointia hyvän paikan saamiseksi yleisössä, oman fanituksen analysointia. Miksi vaatimattomasti ja näennäisen toimettomana elävä mies ihannoi niin paljon juuri työstä ja työläisyydestä ammentavaa muusikkoa?

Kirjan toinen osa on sen huikein. Se sijoittuu Tampereelle ja sama mies osallistuu pakotettuna TE-toimiston tarjoamaan uraohjaukseen. Päivään tiivistyy timanttisen terävästi työllistämistoimenpiteiden tyhjyys ja merkityksettömyys. Tapa, jolla ohjaukseen osallistuvia aikuisia ihmisiä kohdellaan, ei varmasti ole kaukana siitä, mitä tälläkin hetkellä koetaan erinäisissä työllistymisen tukipalveluissa ympäri maan. On kuin ihmiseltä katoaisi kaikki autonomia, kun hänet ohjataan TE-palveluiden piiriin. Ikään kuin aikuinen ihminen ei enää olisi itsemääräämiskykyinen tai voisi päättää elämästään ja siihen tarvitsemistaan ulkopuolisista tekijöistä.

Viimeisessä osassa kertoja on muuttanut Helsinkiin ja kirjoittaa vimmatusti romaania. Viimeisen osan vahvuus on sen pahankurisuus: sen enempää kertoja kuin teksti itsessään ei enää kunnioita lukijan mukavuudenhalua mitenkään. Asiat, merkitykset ja oletukset kääntyvät ja vääntyvät, tarinan tasot vaihtavat paikkaa ja kiertyvät toistensa ympäri. Mistä lopulta luemme, kun luemme romaania työttömän miehen odysseiasta? Se jää lopulta arvoitukseksi, lukijan tulkintojen varaan.

Nymanin kielessä on anttituurimaista poljentoa, mutta raikkaammalla ja näennäisesti kevyemmällä sävyllä. Kertoja on samaan aikaan huomaamaton ja tärkeä: kertojan ääni on se, joka tarinaa kuljettaa ja jonka perusteella lukija tulkintansa tekee, mutta hän on harmiton ja jossain määrin särmätön – tai ainakin pyrkii antamaan sellaisen kuvan itsestään.

Onko romaanin röyhkeys siis lopulta kertojan sisimmässä, kerrotussa tarinassa vai lukijan tulkinnoissa? Vai onko se ulkokirjallisissa elementeissä: Nymanin antamissa haastatteluissa, elämäntavassa, valinnoissa? Ainakin kirjailija on herättänyt keskustelua, saanut TE-palvelut kompastumaan lainsäädäntöön (salassapidettävän tiedon kommentoimiseen) ja onnistunut tökkimään median suosiollisella avustuksella kansalaismassaa valinnoillaan.

Röyhkeyden herättämän polemiikin myötä on selvää, ettei työttömyyteen ja työhön liittyvä keskustelu Suomessa ole lähellekään loppuunkäyty. Millainen on nykyajan työelämä ja millaisia työhön ja työntekoon liittyvät arvot? Mitä nykyihmiset, me nuoremmat sukupolvet, todella työelämältä haluamme ja mitä edes uskallamme odottaa? Toisaalta: mitä meiltä vaaditaan ja miksi? Ainakin ikuista joustamista, pätkätyöläisyyden, määräaikaisuuksien ja itsensätyöllistämisen hyväksymistä ja hallintaa. Jatkuvaa epävarmuuden sietoa, itsensä markkinoimista, kyynärpäiden käyttöä. Miksi työ on ihmisen arvon mitta, miksi työnteolla on niin autuaaksi tekevä kaiku, miksi ajatellaan, että minkä tahansa työn tekeminen on parempi kuin olla tekemättä työtä?

Liitän Röyhkeyden osaksi Suomi(ko) 100 -lukuhaastetta, sillä työn tekeminen vaihtoehtoisilla tavoilla ja työnteon kyseenalaistaminen ovat aiheita, joista puhumista saati niin elämistä ei taatusti aina ole pidetty eikä pidetä edelleenkään korrektina.


Ossi Nyman: Röyhkeys
Teos 2017
189 s.

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Reader, why did I marry him?

Haasteet: Suomi(ko) 100 (työttömyys)

16. lokakuuta 2017

Nadja Sumanen: Terveisin Seepra



Ysiluokkalainen Iris harrastaa balettia, tekee tehtävänsä huolella ja koettaa kestää perhettään: poissaolevaa isoveljeä Kimiä, fitnesshullua bloggariäitiä Irjaa ja ylettömästi töitä painavaa isäänsä Erikiä. Rahasta ei perheellä ole pulaa, mutta rakkaus on tiukasti säänneltyä. Iris ei aina jaksakaan olla täydellinen, vaikka kaikkensa sen eteen tekee, on se sitten meikkaaminen, laittautuminen, treenaaminen tai syömättä oleminen. Silloin eheän pinnan saa rikottua jollakin terävällä, joka yleensä osuu maaliinsa parhaiten reidessä.

Koulussa huolestutaan Iriksen lisääntyneistä poissaoloista ja putoavasta painosta, ja hän saa lähetteen nuorisopsykiatrian poliklinikalle. Terapiaa ei kuitenkin arjessa riittävän toimintakykyiselle nuorelle heru, mutta vertaistukea ehdotetaan. Iris löytääkin nimimerkistä Runotyttö itselleen kirjekaverin, jolle on alkukankeuden jälkeen yllättävän helppoa kirjoittaa itsestään ja ajatuksistaan.

Peruskoulun viimeinen vuosi taittuu talveksi, ja Iriksen on mietittävä, mitä haluaa tulevaisuudessa tehdä. Isän vanha filmikamera avaa uudenlaisen näköalan maailmaan, mutta riittääkö se viemään pahan olon pois, kun viiltohaava tuntuu niin paljon paremmalta?

Nadja Sumasen uusi nuortenkirja Terveisin Seepra on surumielinen ja koskettava muttei toivoton tarina. Päähenkilö Iris on tyttö, jolla asiat eivät mene putkeen, mutta joka ei mielen heittelyistä ja itsensä satuttamisesta huolimatta antaudu täysin mustuudelle. Tasapainottelu ulkoisesti eheän roolin ja sisällä myllertävän pahan olon välillä kuvataan jäntevästi ja vetistelemättä.

Sydäntäni kipristi Iriksen perhetilanne, joka täyttää klassisen päältä kaunis, silkkoa sisältä -määritelmän. Irja-äidin pakkomielteinen kehonkuva ja terveyshysteria eivät ainakaan helpota omaa identiteettiään etsivää tytärtä kasvamaan tasapainoa kohti. Vanhempien selvästi onneton avioliitto ei niin ikään toimi turvan tuojana silloin, kun sitä kaipaisi. Isoveljen ongelmat näkyvät perheen elämässä ja tasapainossa edelleen, vaikka niitä on pitkään hoidettu.

Sumanen kirjoittaa selkeää, mukanaan pitävää tekstiä. Iriksen tarinaan jää kiinni, sen käänteet haluaa selvittää. Lukijan iloksi tarinan kaari uskoo ihmisen kehitykseen ja kasvamiseen, sillä viimeiseen pisteeseen päästessä paljon on muuttunut, uusi vaihe elämässä alkanut ja uudenlaisia horisontteja avautunut.


Nadja Sumanen: Terveisin Seepra
Otava 2017
264 s.

Arvostelukappale.

________

Toisaalla: Kirjakko ruispellossa, Seikkailut kirjallisuuden ihmemaassa, Lastenkirjahylly

Haasteet: Suomi(ko) 100 (mielenterveyden vaikeudet)

15. lokakuuta 2017

Katriina Ranne: Miten valo putoaa



Katriina Ranteen Miten valo putoaa on arrogantti, kiehtova, kaunis ja hieman vastenmielinen romaani yksinäisyydestä, fysiikasta ja siirtolaisuudesta. Sen lukeminen oli seikkailu: kurkistus itselle vieraaseen maailmaan, sellaisten verhojen taakse, jonne ei useinkaan tule katsottua.

Tarinan juoni on yksinkertainen. Pienillä tuloilla elantoaan kartuttava, Lontoossa asuva bulgarialaisnainen Lala vastaa marketin ilmoitustaululla olevaan ilmoitukseen, joka mahdollistaa hänelle pienet lisätulot sangen pienellä vaivalla. Kirjeen- ja muun tavaranvaihdon toinen osapuoli on eläköitynyt fysiikko Aaro, joka on niin ikään maahanmuuttaja Isossa-Britanniassa. Hän ei ole toipunut sen enempää vaimonsa menetyksestä kuin kesken jääneistä tutkimuskysymyksistäkään.

Lalan ja Aaron suhde muodostuu kirjeiden ympärille, he eivät tapaa toisiaan. Kaksi hyvin erilaista maailmaa kohtaa ja historian ja menneisyyden kierteet aukeavat. Lalan lapsuus ja nuoruus Bulgariassa eivät ole rakentaneet elämälle vahvinta mahdollista pohjaa, mutta valokuvauksen taidon hän on sieltä saanut ja sitä voinut myös myöhemmin hyödyntää. Valokuviin vaaditaan valoa, ne tallentavat hetken, joka on ohi nopeammin kuin silmä ehtii reagoida. Lala näkee niissä ja muussakin maailmassa kauneuden, jota muut eivät huomaa. Hän on tyytyväinen vähään, eikä vaadi paljoa – kunhan on kauneutta.

Aaro on päätynyt fysiikan maailmaan, ja löytänyt nuorena yliopiston penkiltä vaimonsa, ihmeellisen ihanan vaimonsa, jonka menettäminen sattuu ja raapii. Vaimo on aina ollut heistä se selkeästi lahjakkaampi, se jonka mukaan on kuljettu ja jonka ura on luonut selkärangan avioliitolle ja elämälle.


Vaimo oli Aaron tukipylväs, kumppani jonka kanssa kaikki tuntui mahdolliselta ja jota ilma hän liikkui kodin ulkopuolella hiukan varoen, kuin vaarassa paljastua yhtäkkiä alastomaksi. Jos vaimo ei ollut mukana, todellisuus noudatti usein unien mielivaltaista logiikkaa, ja mitä tahansa saattoi tapahtua. Me näemme avaruudesta vain sen osan, josta on ehtinyt tulla meille valoa. Rakkaus vaimoon oli valo jonka varassa Aaro näki maailman. (s. 118)


Ei Aaron ja vaimon suhde ongelmaton ollut, kaikkea muuta. Mutta merkitykseltään se on mittaamaton, jotain jota Aaron on vaikea, ehkä mahdotonta, ylittää ja ohittaa.

Miten valo putoaa on kiehtovaa luettavaa, mutta aivan helpoin romaani se ei ole lähestyä. Fysiikan lainalaisuudet vaihtelevat ihmiselämän huomioiden kanssa, kuvailu keinuttaa lukijan mukaansa lähes ajattomaan tilaan. Ranne kirjoittaa maailman, joka on kiireetön vaan ei tunteeton. Hieman etäällä se kuitenkin pysyy, selvästi kirjan sivuilla, eikä nouse sieltä omaksi todellisuudekseen, lukijan ulkopuolelle.


Katriina Ranne: Miten valo putoaa
Gummerus 2017
176 s.

Kirjastosta.

___________

Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa, Lumiomena, Kirjaluotsi, Kirjakirppu, Kirja vieköön!  

Haasteet: Maailmanvalloitus (Bulgaria), Muuttoliikkeessä (siirtolaisuus)

12. lokakuuta 2017

Kotimaisia klassikoita ja shokkipaljastus – Syyskuun Kuukauden lyhyet

Syyskuu tuli ja meni ja sen mukana iso määrä lukemisia. Lukeminen on tosiaan tuntunut maittavan viime aikoina, mikä on yksinomaan hyvä asia, toisenlaisiakin aikoja on eletty. Osa syksyn lukemisistani liittyy nykyiseen työhöni, johon puolestaan kuuluu kirjavinkkausta ja kirjojen esittelyä yläkoululaisille ja hieman lukiolaisillekin. Toki ilona on myös se, että voin käyttää jonkin verran työaikaani lukemiseen.

Syyskuussa luin muutaman sellaisen kirjan, joista koostan tuttuun tapaan Kuukauden lyhyet -tekstin. Tällä kertaa mukana on kotimaisia klassikoita ja shokkipaljastus: valitettavan pettymyksen tuottanut Alice Munro (se on siis mahdollista, järkyttävää!).


Minna Canth on niitä kirjailijoita, joiden tuotantoa haluaisin tuntea huomattavasti paremmin kuin tunnenkaan. Ei siis auta muu kuin tarttua härkää sarvista ja kirjaa sivuista. Luin syyskuussa Canthin Köyhää kansaa (1886), joka oli kyllä juuri niin surkean elämän kuvaus kuin oletinkin.

Köyhän kansan ytimenä on yhden köyhän perheen elämä ja onnettomuus. Lapset näkevät nälkää, isälle riittää vain hanttihommia, äiti kantaa perheen murheita harteillaan ja koettaa hoitaa sairaana olevaa kuopusta, vielä sylivauvaa. Vuokraisäntä hönkii niskaan, ruokakaappi on tyhjä, eikä toivoa paremmasta juuri ole.

Tarina on ankea, ja yhä ankeammaksi se menee. Toiveikkuutta, iloa tai valoa ei Köyhästä kansasta kannata turhaan etsiä, sillä sitä ei tarjoilla. Turhauttavaa lukemisessa oli ymmärtää, kuinka tietyt asiat eivät muutu, eivät edes 130 vuodessa. Edelleenkin on köyhyysloukussa eläviä perheitä (ja pelottavan paljon nimenomaan lapsiperheitä), edelleen on kurjuutta, johon ei ole tukikeinoja, edelleen köyhä saa hävetä tilannetta ja itseään, edelleen mielenterveyden hoito kärsii resurssien ja ymmärryksenkin puutteesta.

Vaikuttava, lähes inhorealistinen pienoisromaani, jonka lukeminen ei tee iloiseksi, mutta hyvää se tekee: yhteiskunnan realiteetteja ei pidä unohtaa, se on itselleen valehtelemista.


Minna Canth: Köyhää kansaa
Sanasato 2006 (1. painos 1886)
113 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: P. S. Rakastan kirjoja, Kirjan pauloissa, Nannan kirjakimara, Orfeuksen kääntöpiiri, Lukemisen ilo, Yöpöydän kirjat   

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 3. Suomalainen klassikkokirja



Toinen syyskuun klassikkoselätykseni on Veijo Meren Manillaköysi (1957). Keppilän Joose lähtee jatkosodan rintamalta lomille ja kotona käymään, mutta ennen sitä hän löytää pätkän hyvää köyttä. Sen hän haluaa viedä mukanaan: jotain surkeasta tilanteesta ja sodasta on ihmisen saatava itselleenkin. Niinpä Joose kietoo köyden ympärilleen ja lähtee kotimatkalle.

Kotimatkan varrella hän kohtaa junassa monenlaisia henkilöitä, joilla on paljon tarinoita kerrottavanaan pääosin rintamalta mutta muutenkin. Junamatkalle osuu myös monenlaista viivästystä, esimerkiksi saksalaiset sotilaat eivät olekaan niin tehokkaita kuin voisi luulla. Sodan absurdius ja pienen ihmisen kokema kauheus sen keskellä tulevat voimakkaasti esiin, huumorin varjolla.

Manillaköysi yllätti, sillä se oli varsin erikoinen tuttavuus. Jonkinlainen löyhärajainen novellikokoelma kehyskertomuksen keskellä, kenties. Joose ei ollut lainkaan niin keskeisessä roolissa kuin aluksi ajattelin, vaan pikemminkin hän on se elementti, joka jollain tapaa sitoo kirjan romaaniksi.

En voi väittää lukukokemuksen olleen erityisen miellyttävä, sillä Meren tyylissä on makuuni liikaa tempoilevuutta ja sekavuutta. Sota on aiheena samanaikaisesti pelottava, kiinnostava ja kuluttava. Tulipa kuitenkin tutustuttua tähänkin klassikkoon, lopulta.


Veijo Meri: Manillaköysi
Otava 2007 (1. painos 1957)
172 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjasähkökäyrä, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Sallan lukupäiväkirja, Sivu sivulta, Kaiken voi lukea! 



Mutta Alice Munro, voi minkä teit! Alkuvuodesta ilmestyi uusin suomennettu kokoelma Jupiterin kuut (alkuperäisteos Moons of Jupiter, 1982), ja sen toki ryntäsin heti ostamaan. Siihen tarttuminen kuitenkin takkuili, ja kun lopulta aloitin, pidin kahden ensimmäisen novellin jälkeen pitkän tauon.

Kokoelmassa on 11 novellia, jotka Munron tapaan käsittelevät pitkälti naisten elämää, perhe- ja ihmissuhteita. Novelleissa on paljon muutoksen tematiikkaa: joko on muuttunut kumppani, elämäntilanne tai oma asenne. Jokin näissä tämän kokoelman novelleissa kuitenkin hiersi, ja minun oli vaikeaa päästä niihin sisään.

Munron kielestä ja Kristiina Rikmanin suomennoksesta se ei johtunut. Ehkä minua hankasi novellien keski-ikäisyys, sillä jotenkin en nyt kaipaa laisinkaan luettavakseni mitään, missä kadutaan tehtyä tai tekemätöntä, tarkastellaan omia valintoja ja surraan sitä, mitä ei enää saada.

Kehuttava on kuitenkin novellia Kesän loppu, jossa keskenään skismainen perhe lähtee ystävien luokse illalliselle, ja monia arkoja asioita revitään auki ja asetetaan framille, joko hienovaraisemmin tai selkeämmin. Novellin tunnelma on kärkäs ja jännite hyvä, aivan viimeiseen käänteeseen saakka, joka saa kaikki henkilöt näkemään asiat ja elämän uudessa valossa. Toinen novelli, josta sytyin, on Onnettomuus. Se kertoo salasuhteesta erään pikkukaupungin lukion opettajien välillä. Pidin päähenkilö Francesista, jossa on kipakkuutta ja särmää: vaikka hänellä on jo vanhanpiian maine yllään, hän heittäytyy suhteeseen naimisissa olevan kollegansa kanssa ja nauttii etenkin sen fyysisestä puolesta ehdoitta. Novellissa kyseenalaistetaan perinteisin syyllisyydentunne, vaikka moraalisilta pohdinnoilta ei vältytä.


Alice Munro: Jupiterin kuut
Suomentaja: Kristiina Rikman
Tammi 2017
317 s.
The Moons of Jupiter (1982)

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Pieni kirjasto, Kirja vieköön!, Cats, books & me, Sinisen linnan kirjasto, Kirjojen keskelläKirjaluotsi, Elämä on ihanaa, Sanoissa ja sivuilla, Annelin lukuvinkit, Mummo matkalla

Haasteet: Novellihaaste 2

10. lokakuuta 2017

Holly Bourne: Oonko ihan normaali?



Evie on saanut entisessä koulussaan kyseenalaisen kunnian olla se tyttö, joka sekosi. Hän on sairastunut pakko-oireiseen häiriöön ja pahimmillaan linnoittautunut päiväkausiksi omaan huoneeseensa elämään steriiliä elämää kädet verille pestyinä. Nyt kaikki tuntuu kuitenkin jo paremmalta: terapia toimii, lääkitystä vähennetään, pahojen ajatusten käsittelyyn on keinoja. Ja uusi koulu, uudet kuviot, uudet ihmiset. Ehkä uusi elämä alkaa nyt?

Evie haaveilee normaalista 16-vuotiaan elämästä. Kavereista, ihastumisesta, bileistä. Hänen paras ystävänsä Jane on liimautunut poikaystäväänsä Joeliin, ja vaikka Jane on ollut isona apuna Evien sairauden aikana, Eviestä tuntuu silti yksinäiseltä. Päädyttyään melko lailla pieleen meneville treffeille hurmaavan Ethanin kanssa hän kohtaa onnekseen kaksi räväkkää tyttöä Amberin ja Lottien. Lähes huomaamatta tytöistä tulee läheisiä ja elämä saa jälleen uusia merkityksiä.

Kunhan kukaan ei vaan saa tietää Evien sairaudesta ja pahoista ajatuksista. Ei kukaan. Ikinä.

Aloitin Holly Bournen Normaali-sarjan lukemisen sen toisesta osasta Mikä kaikki voi mennä pieleen?. Nyt pääsin aloitusosan äärelle, ja se oli juuri niin hyvä kuin ajattelinkin. Jatkoa pian, please! (Ja onneksi sitä onkin.) Bournen tyylissä on jotain sellaista kumartelematonta villiyttä, raikkautta ja rentoutta, jota en ole pitkään aikaan missään muualla kohdannut. Hän tarttuu rohkeasti aiheisiin, jotka saattavat monelle olla tutumpia kuin uskoisikaan, tai ainakin niistä ei ole haitaksi tietää lisää.

Evie herättää minäkertojana lukijan sympatian, vaikka onkin vaikea tyyppi sairautensa ja sen prosessoinnin kanssa. Hän on kuitenkin huumorintajuinen ja skarppi ja haluaa selvitä, aivoparat vain asettavat haasteita elämälle omien ehtojen mukaisesti. Mietin lukiessani paljon normaaliuden käsitettä, joka on Evielle keskeinen asia. Mitä on olla normaali? Kuka sen määrittelee? Mikä vie pois normaaliudesta ja kenen ehdoilla? Miten taas normaaliutta kohti päästään?

Oonko ihan normaali? onnistuu käsittelemään ystävyyttä, ihastumista, seksuaalisuutta, itsetuntoa, yhteiskuntaa ja terveyttä kaikkea samaan aikaan ja ilman, että mikään osa-alue saa liian suuren painolastin. Evien, Lottien ja Amberin perustama feministinen keskustelukerho ihastuttaa, ja sen käsittelemät aiheet kolahtavat. Läpi käydään monta tyttönä olemisen olennaista osa-aluetta kuukautisista rooliodotuksiin ja -vaatimuksiin. Silti tilaa jää keskustelun lisäksi toiminnalle: on bileitä, bileitä ja bileitä, koulun juhlia, koulupäiviä, välitunteja, kahvitteluja ja lounaita, elokuvia ja treffejä. Jutellaan, tavataan, viestitellään, pohditaan.

Holly Bournella on taito rakentaa tarinaa, joka viihdyttää ja koskettaa – epäilemättä sekä kirjan varsinaista kohderyhmää että aikuislukijoitakin. Minuun kirja kolahti niin hyvin, että vinkkasin sen saman tien lukiolaisryhmälle, ja joka ikinen kirjaston kappale lähti kerralla lainaan. Toivottavasti niistä irtoaa yhtä hyviä lukuhetkiä kuin itse sain.


Holly Bourne: Oonko ihan normaali?
Suomentaja: Kristiina Vaara
Gummerus 2017
412 s.
Am I Normal Yet? (2015)

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Kirjasähkökäyrä, Sivutiellä, Opus eka, Sivujen välissä, Kirjapöllön huhuiluja, Kun olen valmis, Hogwarts Library, Bookishteaparty, Neverendingly     

6. lokakuuta 2017

Neljä nuortenkirjaa nipussa

On tullut työasioihin liittyen luettua huomattavasti tavallista enemmän nuortenkirjoja viime aikoina, kuten täällä blogin puolella on (ehkä) (vähän) näkynytkin. En meinaa pysyä perässä bloggauksieni kanssa, ja vaikka siitä ärsyyntyminen on jossain irrationaalisuuden tuolla puolen, se ärsyttää silti. Niputanpa siis näppärästi neljä kotimaista nuortenkirjaa samaan syssyyn, koska miksipä ei. Kirjat ovat Laura Lähteenmäen North End - Niskaan putoava taivas, Mika Wickströmin Meidän jengin Zlatan, Hanna Kökön Kätkö ja L. K. Valmun Poika - Murha seitsemännellä luokalla.


Päähenkilöt
Lukemieni kirjojen päähenkilöistä kaksi on tyttöjä ja kaksi poikia. North Endin päähenkilö on vastentahtoisesti uudelle paikkakunnalle muuttamaan joutunut Tekla, jossa on hieman teinipissiksen vikaa, mutta lopulta tosipaikan tullen myös toimintavalmiutta. Meidän jengin Zlatanin pääosassa on Arsa, keskinkertainen futari, jonka paras kaveri Karri on selvästi tuleva Zlatan - paitsi että Karri ilmoittaakin yhtäkkiä lopettavansa futiksen kokonaan. Kätkön päähenkilö on yläasteelle siirtymässä oleva Manu, joka on aika yksinäinen, mutta löytää onneksi uuden kaverin Helmin lempiharrastuksensa geokätköilyn ansiosta. Pojassa taas pääosassa on uuteen kouluun seiskalle menevä Hege, joka alkaa selvittää koulun opettajien kesäreissulla tapahtunutta oppilaan kuolemaa, jota on vahvat syyt epäillä murhaksi.

Kirjojen päähenkilöitä yhdistää eräänlainen yksinäisyys ja sivusta seuraaminen, ehkä futaaja Arsaa lukuunottamatta. Toisaalta Meidän jengin Zlatanissa päähenkilön huoli kohdistuu kaverin hyvinvointiin, jolloin omasta ei niin tarvitse huolehtia. Nyrjähdys tutusta uuteen (uusi kotipaikka, uusi koulu, uusi futisjengi) muuttaa aina olennaisia rakenteita elämässä, ja siksi en lainkaan ihmettele, että sitä hyödynnetään nuortenkirjallisuudessakin keskeisenä elementtinä - niin näissäkin kirjoissa.


Perhe-elämä ei myöskään ole yksioikoista. Arsa elää ydinperheessä, mutta muut päähenkilöt tavalla tai toisella erilaisissa perheissä. Manun isä on vankilassa, Teklan vanhemmat ovat eronneet ja asuvat vuoroviikoin kotona lasten kanssa, Hege taas ei edes tiedä, kuka hänen isänsä on. Neljän kirjan otannalla todettakoon siis, ettei mitään ruusunpunaista ydinperheonnelaa todellakaan tarjoilla automaationa kotimaisissa nuortenkirjoissa.


Tapahtumapaikat
Meidän jengin Zlatan keskittyy ymmärrettävästi paljon futiksen ympärille, joten paljon ollaan futiskentällä ja sen laidalla, mutta myös Arsan kotona, poikien treenikämpällä ja koulussa. Poika sijoittuu puolestaan olennaisesti koulun käytäville ja luokkahuoneisiin, ovathan kaikki murhasta epäillyt kyseisen koulun opettajia ja uhri koulun oppilas. Hieman käväistään tosin myös poliisilaitoksella ja henkilöiden kodeissa. Kätkössä Manu ja Helmi seikkailevat paljon metsässä ja kaupungilla geokätköjen perässä - freesi kaupunkiluonto onkin kirjan parasta antia. North End on ympäristöltään kaikkein ahtain: sen tapahtumat sijoittuvat pohjoiseen pikkukylään, osin maan alle rakennettuun taloyhtiöön, jonka käytävillä, kodeissa ja kellareissa tarina etenee.


North End on ainoa, joka sijoittuu muualle kuin nykyhetkeen ja maailmaan tällaisena kuin sen koemme. Se on dystooppinen tarina: ilmastonmuutos on puskenut painavana päälle ja sääolot ovat muuttuneet. Energiankulutusta ja elintarvikkeiden käyttöä säännöstellään ja valvotaan tarkasti. Ihmisten väliset erot ja oikeudenmukaisuuden suhteellisuus nousevat keskeiseen rooliin. Tunnelma on pahaenteinen ja piinaava, ja vaikka tarina kokonaisuudessaan ei anna koettavaksi niin suurta jännitystä kuin toivoin, sen puitteet ovat kohdillaan. Jatkoa on kahden kirjan verran, ehkä niissä tapahtuu enemmän?


Teemat
Kätkö ja Poika ovat seikkailun ja jännityksen puolelle kurkottavia teoksia, vaikka myönnettävä on, ettei kummankaan jännite pelitä aivan loppuun saakka. Kätkö on selvästi lasten- tai varhaisnuorten kirja, joten siinä mielessä ymmärrän, että aika leppoisalla tasolla pysytään, vaikka käänteet saavatkin lopussa sysäyksen vauhtia. Manua huolena kaihertaneet perhekuviotkin ratkeavat parhain päin. Poika keskittyy liian pitkään rakentelemaan dekkarijuonta "kuka sen teki?"-hengessä, ja sivuhenkilöitä (ja epäiltyjä) on liikaa. Pienellä hionnalla se olisi terävöitynyt, eikä suvantokohtia olisi jäänyt. Kiinnostaisi kyllä tietää, miten kohderyhmä kirjan kokee - ehkä juoni on verisiin mättödekkareihin tottuneen, kyynistyneen aikuislukijan silmin liian hidastempoinen, mutta raikkaasti lukemiseensa suhtautuvan nuoren mielestä oikein oiva.

Meidän jengin Zlatan on hyvin puhtaasti urheilukirja yksityiskohtaisine otteluselostuksineen, ja on varmasti mainiota luettavaa futiksesta ja urheilusta ylipäänsä kiinnostuneille lukijoille. Vaikka itse seuraan jalkapalloa lähinnä neljän vuoden välein MM-kisoissa, sain minäkin tästä kirjasta aivan mukavan lukuelämyksen ja vilkaisun maailmaan, josta en paljoa tiedä (=urheilevat teinipojat).


North End on muutostarina. Muutoksessa on koti, perhe, ilmasto, maailma, ystävyyssuhteet ja oma elämä. Ei sen kummempaa, heh. Tähän tarinaan olisin kaivannut lisää jyskettä ja jytinää, sillä nyt päällimmäiseksi tunnelmaksi jäi jonkinlainen vaisuus ja jatkuva odotuksen tila, kun mietin, milloin jotain alkaa lopultakin tapahtua.

Hyvähän näihin nuortenkirjoihin on tutustua, myös tällaisena tiiviimpänä pakettina, vaikka kieltämättä olisin kaivannut jotain kunnolla ravistelevaa ja sykäyttävää, josta saisi rehtiä vinkattavaa eteenpäin. Jatkan tutkimuksiani kirjaston nuorten ja nuorten aikuisten osastolla uteliain mielin.




Laura Lähteenmäki: North End - Niskaan putoava taivas
WSOY 2012
258 s.

Mika Wickström: Meidän jengin Zlatan
WSOY 2016
200 s.

Hanna Kökkö: Kätkö
Mäkelä 2015
181 s.

L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla
Karisto 2017
293 s.

Kaikki kirjat kirjastosta.

5. lokakuuta 2017

Maailmanloppua odotellessa x 2

Maailmanloppu on tullut. Kahdesti.

Ensin se iskee Suomessa. Ihmiset ympäriltäsi kuolevat yllättäen. Sähköt ja vesi menevät poikki. Huomaat olevasi yksin elossa, olet sitten metrossa tai kotona lintsaamassa tai missä ikinä oletkaan. Mitä on tapahtunut?

Sitä joutuvat selvittämään 15-vuotiaat Jade ja Susette. He eivät tunne toisiaan, mutta autiossa Helsingissä pienimmänkin elonmerkin huomaa pian. Jade on synkkä, omillaan toimeen tuleva ja sulkeutunut. Susette on rikkaan perheen hemmoteltu tytär, joka toivoo eniten maailmassa saavansa vielä kerran käyttää suoristusrautaa. Yhdessä on kuitenkin edes hieman turvallisempaa ja tehokkaampaa.

Itä-Helsingissä tytöt linnoittautuvat Jaden sijoitusperheen kotiin, mutta joutuvat huomaamaan, että katastrofin kohdannut maailma on kaikkea muuta kuin oven takana ja aisoissa pidettävä. Matkaa on jatkettava, ja seuruekin kasvaa muilla kohdatuilla elossa olevilla nuorilla.

K. K. Alongin Kevätuhrit on kirja, jota suosittelen ehdottomasti luettavaksi dystopioista ja jännityksestä pitäville. Kirja imaisee mukaansa ensimmäisiltä riveiltä ja pitää otteessaan loppuun saakka. Kyse on sarjan avaavasta teoksesta, ja jatko-osa Ansassa onkin jo ilmestynyt. Vetävä tyyli muodostuu napakoista, lyhyistä luvuista ja näkökulman vaihdoksista. Kaikki nuoret pääsevät ääneen, mutta eniten keskitytään Jadeen ja Susetteen. Jo lähtötilanne kirjassa on erittäin kutkuttava, mutta laatu pysyy vakaasti yllä koko kirjan ajan. Nuorten väliset suhteet kuvataan oivaltavasti (konflikteilta ei vältytä), ja vaikka kaikista löytyy ärsyttäviä puolia, heihin silti kiintyy.

Kevätuhrit kuvaa todellista survivalismia ja ihmeen hyvin kaupunkilaismukavuuksiin tottuneet teinit pärjäävätkin totaalisen oudossa ja vaarallisessa tilanteessa. Uhka tunkee niskaan, ja kun mitään keinoa tiedonvälitykseen ei ole, on uskallettava tehdä rajuja ratkaisuja ja pidettävä itsestä ja muista huolta.

Erinomainen nuorten jännäri, en voi muuta sanoa.


Toisen kerran maailmanloppu tulee Yhdysvalloissa. Joudutaan suoraan keskelle tilannetta, jossa aikuiset ja lapset ovat kuolleet tuhoisaan virukseen ja vain teini-ikäiset ovat jääneet henkiin. Nuoret ovat järjestäytyneet enemmän ja vähemmän toimiviksi yhteisöiksi, jotka käyvät jatkuvaa kamppailua eloonjäämisestä. New Yorkin infrastruktuuri on tuhoutunut, ruoka on vähissä ja aseet haluttuja. Ihminen on kuitenkin kekseliäs, ja elossa olevat muodostavat uudenlaista järjestystä säilyäkseen hengissä.

Chris Weitzin The Young World – Kaaoksen päivät on hyvin väkivaltainen ja elokuvallinen tarina. Sitä kertovat vuorotellen Washington Square Parkin jengiä vastentahtoisesti johtava Jefferson ja hänen rakkautensa kohde ja lapsuudenystävänsä Donna. Viruksen tiedetään iskevän väistämättä suurin piirtein täysi-ikäisyyden kynnyksellä, joten kun eräs jengin jäsenistä väittää kuulleensa huhua parannuskeinon olemassaolosta, on pakko lähteä hengenvaaralliselle matkalle kohti hylättyä laboratoriota.

The Young World – Kaaoksen päivät on tiukkaa tykitystä alusta loppuun. Siinä ei säästellä verta ja suolenpätkiä, ihmiset ovat epätoivoisia ja puhtaasti pahoja, enkä voi välttyä ajatukselta, että elokuvaohjaajana aiemmin uraansa rakentanut Weitz suunnittelee tarinasta elokuvaa.

Kirjan maailma on tuskallinen ja kiehtova, mutta kerronnassa on ongelmia, joista oli vaikeaa päästä yli. Suurimmaksi ongelmaksi koin Donnan, joka joutuu kantamaan niskassaan tyttöhahmon haasteet. Hän esittelee itsensä rumaksi ja vertaa koko ajan fyysisiä ominaisuuksiaan muihin tyttöihin. Tissit kiinnittävät huomion ja pitävät sen. Muut kohdatut tytöt ovat lähinnä lutkia. En sinänsä karsasta rajua kieltä ja karskeja aiheita, mutta en myöskään ymmärrä, mitä Donnan kautta yritetään kertoa. Apokalypsissa ihmisellä – jopa itsestään epävarmalla teinitytöllä – saattaa olla muitakin huolenaiheita kuin omien tissien muoto. Kraah.

Kirjassa Donnan ja Jeffin kertomat luvut on erotettu toisistaan erilaisella fontilla, mikä on aivan turha ratkaisu ja tuo kirjaan lähinnä levottoman tunnelman (joka toki itse tarinassakin vallitsee). Jatkoa on jo tullut englanniksi, mikä ei ole yllätys, sillä sen verran mojovaan cliffhangeriin kirja päättyy. Saa nähdä, luenko, sillä hieman jäin karsastamaan Weitzin hahmojensa kautta välittämää asennetta tyttöjä kohtaan.


K. K. Alongi: Kevätuhrit
Otava 2016
303 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjapöllön huhuiluja, Yöpöydän kirjat, Vinttikamarissa, Kirjapolkuni, Unelmien aika


Chris Weitz: The Young World – Kaaoksen päivät
Suomentaja: Outi Järvinen
Otava 2017
317 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjapöllön huhuiluja

4. lokakuuta 2017

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija (Väki I)



Kiuru on päättänyt peruskoulun ja edessä on pitkä kesä lukion alkua odottaen. Periaatteessa kaikki on niin kuin sen ikäisellä kuuluukin. Kiurun perhe ei ole varakas, mutta turvallinen se on. Ensihoitajana työskentelevä äiti on hylännyt romanijuurensa ja biologi-isä tekee keikka- ja pätkätöitä lintututkimuksen parissa. Kavereita Kiurulla ei juurikaan ole, paitsi lapsuudenystävä Samuel. Onneksi on kirjat.

Kiurulla on kuitenkin sangen erikoinen taito: hän näkee muiden ihmisten muistot lintuina ja pystyy halutessaan pyydystämään ja vaikka poistamaan niitä. Kun hän hetken mielijohteesta tekee niin tuntemattomalle pojalle metrossa, Kiurun kauhuksi poika huomaa, mitä tapahtuu eikä pidä siitä.

Kiuru tutustuu paperittomina kiertolaisina eläviin romanialaisiin romaniveljeksiin Daihin ja Neluun sekä näiden ystävään, intialaistaustaiseen gender-queeriin Bollywoodiin. Myös heillä on omat taitonsa: unien, tunteiden ja aistien hallintaa. Kiurun ystävä Samuel pystyy puolestaan lukemaan ajatuksia.

Kesäpäivät sekalaisen porukan valtaamassa itähelsinkiläisessä talossa Shangri-Lassa kuluvat omia ja muiden taitoja ihmetellen, maailman virheitä pohtien ja ystävyyttä kasvattaen. Kiuru tuntee kerrankin ja lopultakin kuuluvansa porukkaan, ja suhde Samueliinkin muuttaa muotoaan. Onni on kuitenkin hataraa, sillä pian selviää, että salaperäinen Väki-niminen seura haluaa nuorista irti enemmän kuin nämä ovat valmiita antamaan. Hengenvaara on väistämätön.

Elina Rouhiaisen urbaani fantasiaseikkailu Muistojenlukija on ensimmäinen osa Väki-sarjasta. Jännittävään vaiheeseen tarina jääkin, joten jatkoa odotan kieli pitkällä. Tarina on temmoltaan rauhallinen mutta silti koukuttava, ja se käsittelee laajoja teemoja raikkaalla otteella. Ensinnäkin eriarvoisuus yhteiskunnassa nousee hyvin keskeiseen rooliin, kun vastakkainasettelua on niin Kiurun ja Samuelin perheiden kuin toisaalta ylipäänsä suomalaisten ja muualta tulleiden paperittomien välillä. Varallisuus ja sen puute näkyvät valinnoissa ja vaihtoehdoissa (ja niiden puutteessa), mutta yhtä lailla olennaista on, miten ihmistä kohdellaan ja millaisia mahdollisuuksia hänellä on omasta kulttuuritaustasta ja sen aiheuttamista ennakkoluuloista johtuen.

Kiuru on kiehtova hahmo, sillä hän ei ole valmistautunut sankarittaren rooliin eikä lopulta sellaista mitenkään yksioikoisesti saakaan. Yksinäisyys ja ulkopuolisuus tuntuvat syvällä kirjan selkärangassa, ja tunnetila pysyy vahvana. Sama koskee muitakin tarinan henkilöitä, sillä kellään heistä ei ole ylettömän helppoa. Ei lopulta edes Samuelilla, vaikka hän on kaikista etuoikeutetuin ja siten ehkä vahvin, ainakin ulkoisilta resursseiltaan.

Rakas kotikaupunkini Helsinki on oikeastaan yksi kirjan henkilöhahmoista, niin suurella intensiteetillä Rouhiainen miljöötään kuvaa ja käyttää. Tapahtumat sijoittuvat eniten Itä-Helsinkiin, varsinkin Vuosaareen ja Kallvikiin. Merellisyys ja kaupunkimaisuus näkyvät vahvoina.

Fantasiaelementtejä Rouhiainen käyttää harkiten. Nuorten erikoislaatuiset taidot eivät näy päällepäin, eivätkä he käytä niitä holtittomasti vaan hyvin harkiten. Veikeä ajatus ammentaa yliluonnollisiin kykyihin pohjaa ja tukea suomalaisesta kansanperinteestä, väen voimasta. Toisiaan täydentävät taidot ovat nuorille ennen kaikkea uteliaisuuden aiheuttajia ja oman identiteetin rakennusosia, mutta niiden tuoma uhka on myös selkeä. Voiman tasapaino, ikiaikainen teema.

Vaikka Muistojenlukija on muhkeaa luettavaa (lähes 400 sivua), siinä ei ole ylimääräistä. Tarina on jäntevä, perusteltu ja huolella rakennettu. Se tarjoaa pohdinnan aiheita, herättää uteliaisuutta, viihdyttää ja koskettaa. Voiko muuta vaatiakaan hyvältä lukukokemukselta?

Ainoa vaatimukseni Rouhiaiselle onkin, että jatkoa on saatava ja pian!


Elina Rouhiainen: Muistojenlukija – Väki I
Ulkoasu: Laura Lyytinen
Tammi 2017
387 s.

Kirjastosta.

__________

Toisaalla: Luetaanko tämä?, Kujerruksia, Mustetta paperilla, Kirjapöllön huhuiluja, Carry on reading, Neverendingly, Sivujen välissä, Lukijan roolissa, Teatterinna, Keijumetsästä   

Haasteet: Muuttoliikkeessä (paperittomat siirtolaiset)

2. lokakuuta 2017

Asko Sahlberg: Amandan maailmat



Maailman mureneminen silmissä on traaginen hetki. Amanda on pitkän elämänsä aikana kokenut sen monesti, mutta pysytellyt maailmojensa laidalla, poissa keskipisteestä ja toiminnasta. Hän elää yksikseen lapsuudenkodissaan, pienessä mökissä, josta puuttuu sisävessa ja muut mukavuudet. Ilmankin pärjää, onhan perunamaa ja omenapuut, polttopuutakin. Vanhemmat ovat kuolleet vuosia sitten, eikä Amanda ole koskaan lähtenyt kotoa sen kauemmas. Hänelle ovat riittäneet ne muutamat kolhut, joita elämä on vastaan tuonut. Seurana on lähinnä naapurin leskimies Jansson, joka tulee säännöllisesti tyydyttämään tarpeitaan Amandan avustuksella.

Kun eräänä päivänä nuori turvapaikahakijapoika näpistää Amandan vasta nostamat käteiset, alkaa hänen maailmansa saada aivan uusia, ennen kokemattomia piirteitä. Ne valuvat sisään kuin vesiväri paperilla, ujuttautuvat nurkkiin ja päälle. Maailmalta ei voi piiloutua, jos maailma on vastassa omalla kuistilla. Sen Amanda tulee huomaamaan, ja ylittää aiemmat kokemuksensa vielä moneen kertaan.

Asko Sahlberg on yli kaksikymmentä vuotta Ruotsissa asunut suomalaiskirjailija, joka on lunastanut paikkansa suurimpina kotimaisina kirjailijasuosikkeinani. Hän kirjoittaa viiltävän hyvää tekstiä, tarinoita joissa on syvyyttä ja pintaa. Sahlberg hallitsee suvereenisti niin laajat historialliset eepokset kuin tiivistäkin tiiviimmät pienoisromaanit. Aihepiiri tuntuu syvimmillään olevan aina sama, se merkittävin: ihmisyys ja sen eri puolet.

Mitä on olla ihminen yhteiskunnassa, jossa yksilöltä odotetaan suurta vastuuta omasta itsestä ja kykyä selvitä viranomaisten, odotusten ja yhteisön paineiden kanssa? Mitä on olla silloin ihminen, joka ei halua eikä tarvitse muita, on tyytyväinen vähään ja haluaa vain olla rauhassa maailman melulta ja hälyltä? Amandan hahmossa tiivistyy jokin sellainen, jota emme halua nähdä ja tunnustaa: jos ei toimi oletettujen sääntöjen mukaan, jos ei halua kaikkea sitä mitä muutkin, on jotenkin epäilyttävä, erilainen, väärä.

Amanda on tottunut koko ikänsä olemaan laidalla, mutta kun pakolaiset saapuvat pikkukaupunkiin, on selvää, että hyljeksittyjä ovat muutkin kuin hän. Sahlberg kirjoittaa melankolisesti ja ymmärtäväisesti niistä, jotka hiipivät varjoissa ja jotka myös aktiivisesti siellä pidetään. Jokainen lause on mietitty, tarinan pienet ja suuret eleet koostavat kokonaisuudesta elävän ja koskettavan.

Näen mielessäni sateisen, syksyn alla jo hieman harmaantuneen maiseman, taittuneita oksia ja alastomat puut. Onko se kuva inhimillisyydestämme, onko se ainoa, mitä on jäljellä? Mitä sen jälkeen tulee, kun tämäkin pyyhitään pois. Tyhjyyskö?

Maailmat jatkavat murenemistaan, ihminen niiden mukana. Ja me annamme sen tapahtua.



Asko Sahlberg: Amandan maailmat
Like 2017
137 s.

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kulttuuri kukoistaa, Reader, why did I marry him?, Kirja hyllyssä, Järjellä ja tunteella

Haasteet: Muuttoliikkeessä (pakolaisuus)

1. lokakuuta 2017

Kansallisteatterin Kangastus 38 hyytää sielua

Sumuinen, harmaan ja haalean sävyillä leikittelevä lavastus ja kaksi omissa oloissaan istuvaa ihmishahmoa ottavat vastaan katsojat, jotka valuvat paikoilleen Kansallisteatterin pienelle näyttämölle. Mustavalkoiset heijastetut kuvat kertovat syksyistä kieltä, aikakapseli on valmiina viemään 1930-luvulle. Olen valmis.


Kuva: Mitro Härkönen

Kansallisteatteri on tehnyt näyttämöversion Kjell Westön hienosta romaanista Kangastus 38 (Otava 2013)Näytelmä kuuluu teatterin tarjoamaan Suomen juhlavuoden kattaukseen ja sopii siihen erinomaisesti. Kangastus 38 on tarinaltaan ja sanomaltaan kaikkea muuta kuin itsenäisyyden hurmaa ehdoitta, sinivalkoisessa huumassa hehkuttava kokonaisuus. Ja juuri niin sen on oltava.


Kuva: Mitro Härkönen

Varatuomari Claes Thune on palkannut itselleen uudeksi konttoristiksi pidättyväisen rouva Wiikin. Eletään vuotta 1938 ja maailman kytevän palon aistii jo Helsingissäkin. Thunella on omat murheensa mielessä ennen muuta: vaimo on lähtenyt parhaan ystävän mukaan ja Thune tuntee itsensä nöyryytetyksi kaikin tavoin. Hän keskittää energiansa työntekoon – ja Keskiviikkokerhoon. Keskiviikkokerhossa kohtaavat vanhat ystävykset, kouluajoista alkaen yhtä pitäneet miehet ja pohtivat elämää, maailmaa ja sen muuttamista.

Eräässä Keskiviikkokerhon tapaamisessa rouva Wiik kuulee tutun äänen. Hänen oma menneisyytensä on painava ja kipeä, ja tuo ääni, Kapteenin ääni, tuo sen elävämmäksi kuin rouva Wiik olisi valmis vielä kestämään. Vaikka hänen tyyni ulkokuorensa muuta väittää, öisin painajaiset ahdistavat kurkkua kuristaen ja vapaa-ajalla hän kaipaa suuresti jonnekin pois, mieluusti elokuvateatterin pimeyteen.

Alkaa rouva Wiikin selviytymistaistelu, ja hänen hajonneen mielensä synnyttämä koston suunnittelu.


Kuva: Mitro Härkönen

Kansallisteatterin työryhmä on tehnyt Westön haastavasta romaanista upean näyttämötulkinnan. Toisistaan erillisiin osiin jaettu näyttämö kuvaa omalla tavallaan tarinan keskeistä elementtiä, rouva Wiikin jakautunutta mieltä. Kolmen persoonan ja kolmen naisen yhteispeli (Noora Dadu, Edith Holmström, Cécile Orblin) ja samalla konflikti hyökyy voimalla. Mitä pidemmälle päästään, sen vahvemmin katsojakin tuntee, että särkyminen on lähellä, aivan pian se tapahtuu, kohta ollaan pisteessä, josta ei voi palata.

Niin ikään näyttämöllä olevat miehet tekevät roolinsa harkituin elein ja sävyin. Kapteenin henkilöllisyys pysyy piilossa viime hetkille saakka, mutta vihjeitä kaikkiin suuntiin saadaan kyllä pitkin matkaa. Timo Tuominen loistaa saamattomana ja satutettuna Claes Thunena, joka tuntuu lopulta ainoalta näytelmän henkilöltä, joka ei hukkaa ihmisyyttään aatteiden, ideologioiden, mielensä tai kostonhalunsa valtavaan pyörteeseen.


Kuva: Mitro Härkönen

Kangastus 38 hyytää sielua ja sydäntä ajankohtaisuudellaan. Vaikka näytelmässä kuvattu ajankohta on 80 vuoden takaa, sen hivuttavassa julmuudessa on jotain liian tuttua tästä päivästä. Kylmäävimpiin kohtauksiin kuuluu hetki, jossa Thunen ystävä, juutalainen Jogi Jary näyttää tälle valokuvaa. Kuvassa juutalaiset jynssäävät itävaltalaisen kylän tietä hammasharjoilla ja tilannetta seuraavat ihmiset nauravat. Thunen on vaikea ymmärtää ystävänsä tuskaa, vaikka haluaakin olla hänen tukenaan.

Eihän siitä kauaakaan ole, kun suomalaiset ilkkuivat rivissä hirttäytymistä yrittäneelle turvapaikanhakijalle.

Tai itseään puukottaneille miehille eduskuntatalon portailla.

Maailma on mätä: se oli mätä 80 vuotta sitten ja se on mätä nyt. Ja sen kanssa meidän on koetettava elää. Miten kukaan pysyy ehjänä tällaisessa maailmassa? Miten?

Kiitos lipuista Kansallisteatterille.


Kangastus 38
Suomen Kansallisteatteri

Alkuperäinen teksti: Kjell Westö
Rooleissa: Noora Dadu, Edith Holmström, Petri Liski, Esa-Matti Long, Cécile Orblin, Antti Pääkkönen, Kristo Salminen ja Timo Tuominen
Ohjaus: Mikaela Hasán
Suomennos: Liisa Ryömä
Dramatisointi: Michael Baran yhteistyössä Mikaela Hasánin kanssa
Lavastus: Katri Rentto
Pukusuunnittelu: Anna Sinkkonen
Tunnusmusiikki: Markus Fagerudd
Valosuunnittelu: Ville Toikka
Äänisuunnittelu: Esa Mattila
Videosuunnittelu: Paula Lehtonen
Naamiointi: Laura Sgureva

30. syyskuuta 2017

Zinaida Lindén: Rakkaus kolmeen appelsiiniin



Zinaida Lindén on vakuuttanut minut sympaattisella mutta särmikkäällä tyylillään kirjoittaa niin lyhyttä kuin pitkääkin proosaa. Uusin suomennettu novellikokoelma on nimeltään Rakkaus kolmeen appelsiiniin ja se jatkaa hyväksi havaitsemaani linjaa ansiokkaasti.

Kokoelmassa on kahdeksan novellia, joita yhdistää muutos. Henkilökaarti on laaja, tapahtumapaikat vaihtelevat Atlantin ylittävältä lennolta Japaniin ja kotoisaan Suomeen. Useimmiten Lindénin novelleissa ollaan tavalla tai toisella matkalla, joko fyysisesti tai psyykkisesti. Ja entä kun pääsee perille, mitä sitten tapahtuu? Vai onko "perillä"-nimistä paikkaa olemassakaan?

Ei hääppöinen aviomies on tunnelmaltaan tragikoominen ja viestiltään vahva: elämää on elettävä nyt, ei sitten joskus, sillä tielle voi tulla monenlaisia mutkia järjestelmällisestä suunnittelusta huolimatta. Päähenkilö rouva Hayasaka on päätynyt järkevään avioliittoon japanilaisittain. Hänen puolisonsa tekee pitkää päivää toimistossaan ja rouva Hayasaka puolestaan keskittyy kodin hoitamiseen ja kotirouvan elämän haasteisiin. Hän päättää kuitenkin, että oman elämän vuoro on sitten, kun kymmenen vuotta vanhempi puoliso jää lopulta eläkkeelle. Silloin rouva Hayasaka muuttaa Suomeen ja perustaa suomalaisen ystävänsä kanssa japanilaisen ravintolan! Muutto lopulta tapahtuukin, muttei aivan siinä muodossa kuin rouva Hayasaka suunnitteli. Novellin suurin ansio on sen ihastuttavan ilkikurinen tunnelma, joten peukutan novellia sävy-kategoriassa Novellihaaste 2:ssa.

Valencianassa filippiiniläis-suomalainen perhe matkustaa filippiineiltä kotoisin olevan vaimon sisarten luokse Japaniin. Matka paljastaa kaikista perheenjäsenistä uusia puolia, ja ennakko-oletukset saavat kyytiä vauhdilla tai hieman hitaammin. Matkan aikana ylitetään niin kielimuureja kuin sukulaisuussuhteiden kitkoja. Islantilaisen Eyjafjallajökull-tulivuoren yllättävä purkautuminen sotkee matkaa omalta osaltaan. Pinnan alta löytyy paljon.

Lentäjän poika aiheutti minussa suurta haikeutta. Stuerttina työskentelevä Henrik on tottunut olemaan liikkeessä. Hän pitää hotellien hiljaisuudesta ja anonyymiudesta ja siitä, että siteet muihin ihmisiin ovat löyhiä. Kun Yhdysvaltojen lennolle osuu yksin matkustava pikkupoika, Henrik huomaa yllätyksekseen kiinnostuvansa huomattavan paljon vieraan ihmisen elämästä. Ehkä hän oppii muutenkin uusia asioita itsestään ja siitä, miten suuri vaikutus nopeasti ohimenevilläkin kohtaamisilla voi olla.

Keskustelukurssi on veikeä toisilleen vieraiden kulttuurien kohtaaminen. Suomen kielen keskustelukurssilla novellin venäläistaustainen kertoja kohtaa puolalaisen nunnan, Teresan, joka tekee häneen lähtemättömän vaikutuksen. Kurssin jatkuessa he oppivat paljon toisistaan, taustoistaan ja valinnoistaan. Novelli on hersyvä, Teresa on mainio hahmo, eikä kertoja peittele kiintymystään tuohon salaperäiseen nunnaan.

Anastaja on kertomus helsinkiläisestä Matti Pellonpäästä, joka liimaa öisin rasistisia tarroja lyhtypylväisiin, ihmettelee aikuisen tyttärensä edesottamuksia maailmalla ja on ikuisesti katkera kuuluisalle kaimalleen, jonka kokee anastaneen itseltään nimen lisäksi paljon muutakin. Matilla on kuitenkin vielä paljon kohdattavaa edessään, ei vähiten, kun Norjassa tapahtuu terroriteko, ja Matin tytär puolisoineen on vaarassa. Hieno novelli muutoksesta ja erilaisuuksien törmäämisestä.

Lindénin novelleissa ihmisiä kuvataan lempeydellä mutta silti tarkkanäköisesti. Kaikissa meissä on heikkoutemme, sellaiset piirteet, jotka mielummin jättäisimme muille näyttämättä. On kuitenkin tilanteita, joissa omat suunnitelmat pettävät ja on toimittava vaiston varassa, eri tavalla kuin tekisi mieli.

Lindén on itse maahanmuuttaja, joten hänellä on vahva ymmärrys vierauden tunteesta, muutoksesta ja tuntemattoman kohtaamisesta. Rakkaus kolmeen appelsiiniin kuvaa ihmistä vahvuuksineen ja heikkouksineen, hyvinä ja huonoina hetkinä. Tuntemattoman äärellä opimme väistämättä uutta itsestämme ja maailmasta ympärillämme. Sen opin hyöty on mittaamaton.


Zinaida Lindén: Rakkaus kolmeen appelsiiniin
Suomentaja: Jaana Nikula
Ulkoasu: Ninni Kairisalo
Into 2017
210 s.
Valenciana (2016)

Arvostelukappale.

____________

Toisaalla: Hemulin kirjahylly, KosminenK

Haasteet: Muuttoliikkeessä (maahanmuutto Suomeen), Suomi(ko) 100 (maahanmuuttajat), Novellihaaste 2.

27. syyskuuta 2017

Ihastuksia ja vipinöitä särmällä ja ilman

Luin lyhyen ajan sisällä kaksi nuortenkirjaa, joissa ihastuminen ja ihmissuhteet nousivat olennaiseen rooliin. Poikkeuksellisesti niissä ei myöskään ollut minkäänlaisia fantasian, scifin tai spefin elementtejä, joten siksikin tuntuu luontevalta hieman vertailla niitä toisiinsa. Onko muuten niin sanottua realistista nuortenkirjallisuutta julkaistu viime aikoina juurikaan? Tuntuu, että lähes kaikessa on jotakin realismin rajoja venyttävää mukana – vai onko näkökulmani jotenkin vajavainen? Ehkä se on. Toisaalta mitä nyt olen nuorten kanssa jutellut, juuri sellainen luettava heitä tuntuu kiinnostavankin, joten mikäs siinä. Itse kuitenkin kaipaan ajoittain ihan tavallista elämää, kirjoissakin.



Terhi Rannela on kotimaisia nuortenkirjailijasuosikkejani, hänellä on kirjoissaan freesi ote, eikä saarnaamiselle tai lässyttämiselle jää sijaa. Scarlettin puvussa on vuonna 2011 julkaistu nuortenkirja, joka kertoo Tuulen viemäätä ja Vivien Leighiä rakastavasta lukion tokaluokkalaisesta Viivi Lintusesta. Viivi pitää muotiin ja pukeutumiseen liittyvää blogia Scarlettin puvussa (jolla on muuten kahdehdittavan vilkas kommenttiosio!) ja odottaa innolla tulevia vanhojentansseja. Tai siis lähinnä hän ei muuta teekään kuin odottaa niitä.

Ongelmaksi vain muodostuu tanssipari: Viivin vuosikausia jatkunut on-off-suhde Akiin saa kesällä lopullisen pisteensä, kun Aki kihlautuu Olivian kanssa. Ihan tuosta vain! Viivillä riittää siis päänvaivaa. Akin ja Olivian kihlajaisjuhlissa Viivi koettaa saada asioita selvitettyä, mutta oikeastaan sotkee ne entistä pahemmin. Hän myös tapaa epäsuotuisissa olosuhteissa uppo-oudon pojan Rekon, joka vaikuttaa ärsyttävän omahyväiseltä ja itsevarmalta.

Kouluvuosi alkaa ja Viivin on ratkaistava tanssipariongelma. Reko paljastuu osapuilleen mukiinmeneväksi tanssipariksi, ja itse asiassa myös suhteellisen siedettäväksi deittailukumppaniksi. Silti Viivi ei voi olla katkeroitumatta, kun Akin ja Olivian yhteiselo vaikuttaa pelottavan vakaalta. Onneksi on blogi, ystävät Jessika ja Sara sekä ymmärtäväinen äiti ja mumma, teatteri-ihmisiä molemmat. Tosin lisästressiä aiheuttaa rakkaan kotitalon Villa Viisaan yllä leijuva uhka, sillä kaupunki suunnittelee sympaattisen puutalokorttelin jyräämistä maan tasalle kerrostaloalueen tieltä.

Vanhojentanssit lähenevät ja Viivi pyörittelee monenlaisia kuvioita yhtä aikaa. Miten käy, kun tanssiaispuvun nyörit on aika kiristää ja ihmissuhteet ovat solmussa pahemmin kuin koskaan?

Scarlettin puvussa on kepeä, vaivaton lukukokemus, joka solahtaa lukiolaisten elämään nikottelematta. Viivi on persoonallinen päähenkilö, jossa on samaan aikaan tiukkaa luonnetta ja itsekästä lapsellisuutta – sopivan ristiriitainen siis! Kirja on oiva kumarrus Tuulen viemään suuntaan, mutta auennee hyvin sellaisellekin lukijalle, joka ei ole tuota klassikkojärkälettä lukenut. Itse luin sen vasta tänä kesänä, joten viitteet löysivät maalinsa sangen sujuvasti tuoreiden lukumuistojen ansiosta.

Suosittelen ihmissuhdekuvioista, vanhojentansseista, lukiolaiselämästä ja elämänilosta nauttiville lukijoille.


Terhi Rannela: Scarlettin puvussa
Otava 2011
208 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Saran kirjat, Sinisen linnan kirjasto, Sallan lukupäiväkirja



Toinen haaviin osunut ihmissuhteisiin keskittyvä romaani on Hellevi Salmisen Hello, I love you. The Doorsin biisistä nimensä saanut kirja käsittelee homoseksuaalisuuden heräämistä ja ensimmäistä rakastumista.

Luukas ja Emmi ovat tunteneet pikkunatiaisista alkaen. Lukioikäisiksi ehdittyään välit ovat jo hieman viilenneet, vaikka yhteyttä pidetään paljon edelleen muun muassa uurperhekuvioiden vuoksi. Luukakselle Emmi on kuin sisko, mutta Emmi on puolestaan ihastunut Luukakseen.

Molemmat perheet viettävät juhannusta maalla, ja mukaan liittyy myös Luukaksen kummisetä ranskalaisen vaimonsa ja vaimon lukioikäisen pojan Danielin kanssa. Luukas huomaa olevansa ihastunut Danieliin. Kolmiodraama on valmis alkamaan.

Tai oikeastaan se on nimenomaan valmis jo, sillä eihän tilanteella ole mitään mahdollisuutta muuttua toisenlaiseksi. Luukas ja Daniel pitävät toisistaan, eikä Emmillä ole tilanteessa mitään tekemistä. Kesäloman vieton jälkeen Luukas ja Daniel pitävät yhteyttä, ja kun Luukas lähtee isänsä kanssa jouluksi Pariisiin, on mahdollisuus testata, kantaako kesäihastus pidemmälle.

Hello, I love you on nopeasti luettu, ja vielä nopeammin sen unohtaa. Kirjassa ja tarinassa ei ole oikeastaan mitään erityisen mieleenpainuvaa. Luukas on hahmona sympaattinen, mutta hänen isosta elämänmuutoksestaan ja identiteetin heräämisestä ei irtoa juuri mitään. Tarina on hyvin tasainen. Siinä on lyhyet luvut, nopeat vaihdokset ja ellei loppuvaiheen keskustelua isän kanssa lasketa, siinä ei ole juuri minkäänlaista draamaa, vaan kaikki on hyvin selvää alusta asti. Ohimenevä lukukokemus.

Siinä missä Terhi Rannelan romaanissa on jotain perhosenkevyttä, viihdyttävää ja tarttumapintaa, Salmisen kirja tuntuu silmien ohi vilistävältä mainoskatkolta. Ohut, helpostiluettava kirja saattaa houkutella hieman heikompia lukijoita luokseen, ja jos se siinä onnistuu, hieno juttu. Tarina olisi kuitenkin kaivannut aimo ripauksen lisää pippuria.


Hellevi Salminen: Hello, I love you
Otava 2013
126 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Luettua elämää, Notko, se lukeva peikko, Yöpöydän kirjat, Kirjaston kummitus, Kirjataivas

Haasteet: Suomi(ko) 100 (seksuaalivähemmistöt)  

26. syyskuuta 2017

Camilla & Viveca Sten: Synkät vedet I – Syvyyksissä



Saaristomiljöö viehättää minua jatkuvasti, vaikka mitä enemmän tutustun mereen, sen selvemmäksi käy, etten varmaankaan ikinä pärjäisi itse saaristossa. Camilla ja Viveca Stenin uuden varhaisnuorille suunnatun Synkät vedet -jännärisarjan päähenkilö Tuva sen sijaan pärjää: onhan hän syntynyt ja kasvanut siellä ja joutunut pienenä vesionnettomuuteenkin siitä kuitenkin selviten.

12-vuotias Tuva käy saariston pientä koulua, eikä tunne oloaan mukavaksi. Hänellä ei ole oikeastaan ystäviä, ja muut koulun oppilaat lähinnä hyljeksivät häntä. Kun suunnistuskokeessa tapahtuu outoja, Tuva tajuaa olevansa mukana yhä uhkaavammaksi käyvissä tapahtumissa. Tuvan luokkakaveri Axel katoaa ja Tuva todistaa Axelin seurassa olleen Rasmuksen outoa käytöstä ja kummia ilmiöitä metsän pimeydessä.

Axelin etsinnät jatkuvat tuloksettomina, mutta Tuva ja Rasmus löytävät yhteisen sävelen ja koettavat saada selvyyttä tapahtumiin, jotka saavat koko saaristoyhteisön pelkäämään. Meri tuntuu uhkaavammalta kuin koskaan ennen.

Syvyyksissä aloittaa siis uuden ruotsalaisen jännärisarjan, joka on suunnattu varhaisnuorille. Nähdäkseni se tekee sen onnistuneesti: kirja on vauhdikas, jännittävä ja sujuva. Tuva on päähenkilönä oivallinen, sillä hänessä on salaisuuksia, joista osa paljastuu jo tässä ensimmäisessä osassa, mutta paljon jää vielä jatkoa odottamaan. Paljon painoa annetaan ympäristölle, johon tarina sijoittuu. Saariston maisemat, sään suuri vaikutus ja meren massiivisuus korostuvat mutteivät painosta.

Myönnettävä tosin on, että en odottanut tältä kirjalta spefi-elementtejä, vaan enemmän dekkarihenkeä, mutta sieltähän ne pompsahtivat esiin kuitenkin. Taitaa olla tällä hetkellä lähes välttämätöntä leikitellä yliluonnollisilla, maagisilla ja realismin rajat ylittävillä rakennuspalikoilla, mitä nuortenkirjallisuuteen tulee. Niinpä Syvyyksissäkin sekoittelee keitokseensa skandinaavista kansanperinnettä vahvalla otteella.

Stenien uusi sarja vaikuttaa seuraamisen arvoiselta. Sujuva, vauhdikas ja jännittävä varhaisnuortenkirjallisuus on arvokasta jo ylipäänsä, ja tätä kirjaa suosittelen nikottelematta erilaisista luonnonoloista, mielikuvituksesta ja veneilystä pitäville (vaikka näillä vesillä veneillessään voikin kohdata melkoisia kauhuja...).


Camilla & Viveca Sten: Syvyyksissä – Synkät vedet I
Suomentaja: Tuula Kojo
Ulkoasu: Eric Thunfors
Otava 2017
268 s.
Djupgraven (2016)

Kirjastosta.

____________

Toisaalla: Lastenkirjahylly

24. syyskuuta 2017

Hilary Mantel: Vain varjo häälyväinen



Hilary Mantelin Susipalatsi ja Syytettyjen sali kuuluvat lukijahistoriani hienoimpiin jalokiviin. Ne ovat haastavia, selittelemättömiä romaaneja, joiden lukeminen on kuin uppoaisi vieraan ihmisen tajuntaan sivujuonteineen, pelkoineen, harhoineen. Kun MarikaOksa avasi hienon, naisten elämäkertoihin ja muistelmiin keskittyvän Naisen tie -lukuhaasteen, sain lopultakin tuupattua itseni Hilary Mantelin muistelmateoksen Vain varjo häälyväinen äärelle.

Ensinnäkin kirjalla on niin kaunis nimi, että se soi ja helisee mielessä ja kielen päällä. Alkuperäinen nimi on Giving Up the Ghost, merkityksellinen ja vaikuttava sekin. Teos itsessään ei sen sijaan ole pelkkää kauneutta, ei todellakaan. Se on kipeä, viiltävä kuvaus elämästä, josta ei tullut sellaista kuin sen eläjä joskus ajatteli, mutta tuli jotain muuta, jotain jonka kanssa voi olla sovinnossa, vähitellen ainakin.

Mantel on katolisen perheen tytär, jonka lapsuuden merkittäviin tapahtumiin kuuluu vanhempien avioero ja uuden isäpuolen ilmestyminen kuvioihin. Koska puhutaan 1960-luvun Iso-Britanniasta ja katolisesta perheestä, käänne ei missään määrin ole tavanomainen, eikä se sellaiseksi jääkään. Mantel kuvaa koskettavasti lapsuuden taittumista viattomuudesta raadollisiin kokemuksiin, sijattomuutta ja väärin kohtelemista. Kun lapsi ei vielä voi itse tehdä valintojaan, on vanhempien valinnoilla sitäkin suurempi painoarvo.

Rikkonaisen mutta muistorikkaan lapsuuden jälkeen alkavat opiskeluvuodet ja puolison kanssa yhteinen tie. Mantel joutuu kuitenkin toteamaan, ettei oma keho ole hänen liittolaisensa vaan pikemminkin se kääntyy häntä ja hänen mieltään vastaan. Mantel kärsii vaikeasta migreenistä, ja parikymppisenä hän alkaa oireilla selittämättömillä kivuilla. Lääkärit eivät löydä nuoresta naisesta mitään muuta diagnosoitavaa kuin pään: Mantel joutuu vuosikausiksi mieliala- ja masennuslääkekierteeseen, pahimmillaan hoitoon suljetulle osastollekin.

On kuitenkin niin, ettei Mantelin oireilu ole psykosomaattista, vaan hänellä on vaikea endometrioosi. Kun sairaus lopulta löytyy myös lääkärien diagnoosiluetteloista, se on edennyt jo niin pitkälle, että Mantelilla on edessään useita leikkauksia ja muita raskaita hoitoja. Hän on joutunut sivuvaikutuksia aiheuttavien masennuslääkkeiden vuoksi jo kertaalleen luopumaan identiteetistään, sillä lääkkeet ovat lihottaneet häntä useita kymmeniä kiloja ja muokanneet käsitystä itsestä ja omasta kehosta peruuttamattomasti. Oikean diagnoosin löydyttyä Mantel menettää vielä yhden merkityksellisen osan itsestään: hän menettää mahdollisuutensa saada lapsia.

Vain varjo häälyväinen on raskas, kipeää tekevä teos. Se kertoo traagisista käänteistä yhden naisen elämässä, ja on paikoin niin raadollisen surullinen kaikkien koettujen menetysten äärellä, että pala nousee kurkkuun. Silti se ei vaivu toivottomuuteen tai pimeyteen, vaan Mantel tarkastelee mennyttä tietynlaisella lempeydellä ja armolla. Vaikkei hän voi antaa anteeksi kohteluaan terveydenhuollossa, itselleen hän ei ole (enää) vihainen.

Vaikka onkin kirjailijan muistelmateos, Vain varjo häälyväinen ei ole niinkään kertomus kirjoittamisesta ja kirjailijuudesta. Se keskittyy Manteliin persoonana ja hänen elämänsä kokemuksiin, kirjoittamista lähinnä sivutaan muiden muistojen ohessa. Olen taipuvainen tulkitsemaan, että kyse on tilinteosta sen suhteen, millaiseksi ihmiseksi ja kirjailijaksi Mantel on elämänsä ja raadollisten kokemustensa myötä kasvanut. Se on pyrkimys selittää, kuinka menneisyyden varjot ja aaveet muokkaavat ihmisen juuri siksi, joka hän on.

Ja hienosti sen tekeekin.


Hilary Mantel: Vain varjo häälyväinen
Suomentaja: Kaisa Sivenius
Ulkoasu: Jenni Saari
Teos 2015
257 s.
Giving Up the Ghost (2003)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Kirjasähkökäyrä, Lumiomena, Mummo matkalla, Kirsin Book Club, Ullan luetut kirjat

Haasteet: Naisen tie

23. syyskuuta 2017

Saara Henriksson: Syyskuun jumalat



Onko hän tosiaan noussut monta päivää, koko tämän ajan, neljä kerrosta asuntoonsa?

Paul ottaa tukea seinästä. Hän on hajamielinen ja tietää sen. Mutta silti. Aivan varmasti kerroksia on yksi enemmän kuin eilen. Hän vie ostokset keittiöön, laskeutuu uudestaan alas ja nousee kerrokset. Laskee noustessaan. Pohjakerros. Sen jälkeen M-kerros, mitä se sitten tarkoittaakaan, ehkä välikerrosta. Puolikerros, félemelet. Ensimmäinen asuinkerros. Jyrkät portaat, käännös. Hän jää seisomaan paikoilleen tasanteelle, jossa edelleen lukee II emelet, toinen kerros.

Epäluuloisena hän kurkistaa uudelleen sisäpihan kuiluun. Kerroksia on sisäpihalta katsottuna yksi enemmän kuin kadulta. Miten se on mahdollista, onko kyseessä hahmotushäiriö, tai optinen harha? (s. 21)


Kun olin lukenut Saara Henrikssonin romaanin Syyskuun jumalat lähes kalkkiviivoille saakka, ymmärsin, että tässä romaanissa on niin paljon, että se taipuisi erinomaisen hyvin toiselle lukukierrokselle vaikka saman tien. Henrikssonin tyylikäs, viileä kerronta vie oman ymmärryksen muistoista ja historiasta sellaiseen spiraaliin, että omia ajatuksiaan saa kasailla lukemisen jälkeen melko tovin.

Yhdysvaltalainen taidehistorioitsija Paul Herzog muuttaa Budapestiin yliopiston vierailevaksi luennoitsijaksi. Hänellä on siteensä Unkariin: isoäiti muutti sieltä pienenä tyttönä Yhdysvaltoihin siirtolaiseksi. Oman elämänsä Paul on saanut pisteeseen, jossa turhia siteitä ei ole: avioero on voimassa ja aikuiseksi kasvanut tytär opiskelee jo. Paul on ostanut asuntoonsa remonttipalvelun, mutta kaikki tuntuu seisovan eikä mikään etene. Ovet tuntuvat vaihtavan paikkaa, naapurista kuuluu ääniä vaikkei siellä pitäisi edes olla asukkaita eikä talon kerrosten lukumäärästä pääse millään varmuuteen.

Kaiken lisäksi kaupunki on outo. Katujen nimet vaihtuvat, seiniä katoaa ja ilmestyy, reitit muuttuvat. Paul kohtaa ihmisiä, jotka ovat yhtä aikaa tuttuja ja vieraita: tänään kollegoja, seuraavana päivänä uusia tuttavuuksia. On kuin kaikki ympärillä muuttaisi paikkaansa, kun selkänsä kääntää, pienin elein, lähes huomaamatta ja kuitenkin peruuttamattomasti.

Naapurin iäkäs mies Ishmael Gábor tutustuttaa Paulin erikoiseen boheemiryhmään, Syyskuun jumaliin. Nämä yksinäiset sielut, taiteilijat, ajattelijat, vaeltajat raottavat Budapestin ja sen historian – tai historioiden – verhoa Paulille. Mitä kaikkea muistetaan ja miksi? Ja mikä jää hämärään, pyyhitään pois, unohdetaan?

Syyskuun jumalat on hienoa, mielikuvituksellista proosaa. Henrikssonin tarina vie mukanaan huomaamatta, se kuljettaa Budapestiin, raunioihin, syrjäkujille – ja samalla marssitaan paraatikatuja, katsotaan maamerkkejä, nähdään sivusta ja syvemmälle. Paul on päähenkilönä kiehtova, hän panee pitkään vastaan ympärillään oleville outouksille, koettaa pelastaa itsensä arkijärjellä, logiikalla, betonoiduilla opeilla. Mutta kun maailma ja historia ympärillä sekoittuu paletissa ja menettää ääriviivansa, on annettava periksi ja sukellettava mukana.

Tarinan tempo on houkutteleva: se aukeaa hitaasti, mutta kun vyöry alkaa, sitä vastaan ei voi enää taistella. Viehätyin valtavasti päällekäisten historioiden, kokemusten ja muistojen todellisuudesta, sillä pienten valintojen, tekojen ja sattumusten merkitys on ihmisen elämässä (ja tarinoissa!) niin viehättävä ja pelottava. Tässä hetkessä on näin, mutta kaikki voisi olla toisinkin, jos...

Ja mikä muistaminen on oikeaa? Millaista historiaa kirjoitetaan ja koetaan? Nyt koettu voi seuraavassa hetkessä olla jo muuttanut muotoaan. Jokainen kokee tapahtumat, keskustelut, tunteet omalla tavallaan, eikä kenenkään tulkinta ole ainoa oikea. Syyskuun jumalia lukiessa alkaa väistämättä pohtia, mitkä omista muistoista ovat totta ja millä tavalla.

Ja mikä tekee elämästäni todellisuudesta juuri sellaisen kuin se on.


Saara Henriksson: Syyskuun jumalat
Ulkoasu: Ninni Kairisalo
Into 2017
297 s.

Arvostelukappale.

__________

Toisaalla: Hemulin kirjahylly, Sanoja, sanoja

20. syyskuuta 2017

Jessica Schiefauer: Pojat

Jessica Schiefauerin Pojat on lukukokemuksena jotakuinkin ravisteleva. Sen tunnelma on unenomainen, sen teemat kipeän tuttuja. Ratkaisuja ei anneta lukijalle tarjottimella, vaan itse on pinnisteltävä ajatustensa kasaamiseksi.

Pojat on kertomus tytöistä ja pojista ja kaikesta siltä väliltä. Ystäväkolmikko Kim, Momo ja Bella ovat käytännössä erottamattomia. Kertojaääni tarinassa on Kimin ja katse jälkiviisas: nyt voi jo puhua siitä, mikä aiemmin on kohdattu.

Bella rakastaa kasveja ja pientä kasvihuonettaan, jota hän hoivaa kaikella sillä lämmöllä ja kiintymyksellä, jota ei itse saa muissa maailmoissa tanakasti pysyttelevältä isältään. Erään tarvikelähetyksen mukana tulee pistokas, jota Bella ei ole tilannut, mutta jonka hän toki istuttaa kasvamaan. Ja pian kasvihuoneessa kasvaa kasvi, jonka alkuperää ei tiedetä, ja joka on kuin tietoinen olento. Tytöt huomaavat, että kasvilla on ihmeellisiä voimia: sen mettä juomalla he voivat muuttaa itsensä pojiksi ja päästä paikkoihin, joihin heillä muuten ei ole asiaa.

On nimittäin niin, ettei 14-vuotiaiden tyttöjen elämä ole herkuimmasta päästä, ainakaan tässä Schiefauerin luomassa maailmassa. Kehon ja mielen muuttuminen, omien rajojen asettaminen ja muiden katseiden ja tekojen kohteena oleminen on raastavaa, jokapäiväistä kamppailua. Koulussa joutuu tahtomattaan fyysisen ja psyykkisen ahdistelun kohteeksi (eikä kukaan puutu siihen), ja oman suosion mittauttaminen sosiaalisissa hierarkioissa ei paljon vaadi: se on alhainen.

Kun Kim, Momo ja Bella saavat öisin uuden identiteetin, heillä on mahdollisuus sujahtaa vieraisiin nahkoihin, joissa kuitenkin on jotain tuttua. Mitä useammin kukan mettä nautitaan, sen vaikeammaksi huumaavasta muutoksen ja voiman tunteesta on päästä irti. Etenkin Kim addiktoituu metamorfoosiin ja päätyy osaksi rikollisia puuhia pahamaineisen Tonyn kanssa. Ja kuten arvata saattaa, kierrokset vain kovenevat niin kauan kunnes seinä rysähtää vastaan.

Pojat on romaani, joka kulkee rohkeasti omaa tietään. Se on maagista realismia hyödyntävä mutta valintojaan selittelemätön kokonaisuus. Kertoja Kim haluaa jakaa tarinansa, mutta kuinka paljon hän todella itsekään ymmärtää tapahtuneesta? Kirja ei ole missään määrin kepeä tai veikeä, kaikkea muuta. Nuoruuden rumimmat puolet puskevat pintaan, eikä toivonrippeitä juuri anneta. Tytöillä on vahvana mielessä ajatus siitä, kuinka vallitsevia rakenteita ei voi muuttaa ja kuinka on vain itse päätettävä selviytyä alistamisen, väkivallan ja ahdistelun maailmassa. Se tuntuu jokseenkin hyytävältä ja toivottomalta: onko tosiaan näin?

Vaikka paljon olen nuorten maailmasta nähnyt, aivan näin rankkaa valtahierarkiaa en tunnista. Olen kyllä kuunnellut tyttöjen juttuja perään huutelevista aikuisista ja käynyt läpi tapoja suojata itseään ja omia rajojaan, mutta että jo oman ikäiset pojat ottaisivat antamatonta valtaa oman fyysisen koskemattomuuden yli ja tekisivät niin säännönmukaisesti ja jossain määrin hyväksytysti  siihen en halua uskoa. Romaanista puuttuu mielestäni paljon sävyjä: sen ihmiskuva on hyvin raju ja teräväpiirteinen.

Toisaalta ei tulisi mieleenikään vähätellä murrosiän valtavaa kiehuntaa. Sosiaaliset suhteet, normit ja yhteisön rakenne ovat äärimmäisen merkityksellisiä asioita ja ne tuntuvat monesti kiveen hakatuilta. Oman paikan etsiminen ei ole helppoa, eikä sen löytäminen aina tuo iloa, päinvastoin.

Schifauerin Pojat ei ole helppo kirja. Se häiritsee, inhottaakin. Realismin rajoja venyttävät elementit hämmentävät, sillä tuntuu, että kirjan oma identiteetti on hukassa siinä missä sen henkilöidenkin. Mitä lopulta todella halutaan kertoa? Sitä jään miettimään.


Jessica Schiefauer: Pojat
Suomentaja: Säde Loponen
Karisto 2015
188 s.
Pojkarna (2011)

Kirjastosta.

__________

Toisaalla: Notko, se lukeva peikko, Lastenkirjahylly