22. elokuuta 2017

Merkityksiä etsimässä



Laura Lähteenmäen Nutcase kertoo sisaruksista Saimista ja Juhosta, jotka ovat böndellä asuessaan tottuneet olemaan aina yhdessä. Heillä on ikäeroakin vain vuosi ja sisarussuhde tiivis. Kun Juho muuttaa kaupunkiin opiskelemaan lukioon, Saimi jää yksin ja joutuu kovan paikan eteen yrittäessään selvitä ilman toista puoliskoaan. Saimi on mustasukkainen Juhon uudesta elämästä, jossa hänellä itsellään ei enää tunnu olevan niin suurta tilaa kuin ennen, josko mitään sijaa enää. Niinpä Saimi penkoo veljen koneen, kun tämä on viikonloppuna käymässä kotona ja löytää sivuhistoriasta erikoisen ja kiinnostavan blogin, jota uskoo veljensä seuraavan. Saimi alkaa itse seurata blogia, jonka pitäjä elää poikkeuksellista elämää ja kirjoittaa siitä kiehtovasti.

Sen lisäksi, että sisarussuhde veljeen on koetuksella, vanhemmatkin hölmöilevät omia juttujaan. Äitiä Saimi epäilee uskottomaksi ja ärsyyntyy tämän kiiltokuvamaisesta kirjablogista (!), isä puolestaan tuntuu tossukalta, joka on hyväuskoinen ja hölmö. Saimin seuraaman blogin tunnelma alkaa tiivistyä sekin, ja Saimista alkaa tuntua, että todellisuus sekoittuu yhä voimakkaammin kuvitelmiin ja harhaan. Kuka ihme blogin takana on ja miten blogi liittyy Juhoon ja Saimiin?

Nutcase on mainiota nuortenkirjallisuutta. Se pureutuu nettimaailman syöverehin tiukalla ja ajanmukaisella otteella: mikään ei ole somessakaan aivan sitä miltä näyttää, juorujen liikkeellelähtemiseen ei paljoa vaadita, kuvat rajaavat epämieluisan, sekaisen ja ruman pois. Tai vastaavasti kuvia käytetään aseena kiusaamisessa, pilkanteossa, jopa väkivaltaan yllyttämisessä.

Itse kun olen tällainen y-sukupolven edustaja, olen elänyt maailmassa ennen internetin kotikäyttöä, mutta kasvanut nuoresta pitäen eetokseen, jossa netin vaaroista on peloteltu ja sen "feikkiydestä" muistuteltu taajaan. Kun aloitin tämän blogin pitämisen vuonna 2006, oli hyvin tavallista ja jotenkin itsestäänselvää blogata nimimerkin takaa. Vain harvat bloggasivat omalla nimellään, ehkä poliitikot ja toimittajat korkeintaan. Nykyään puolestaan netissä liikutaan pikemminkin poikkeuksetta omalla nimellä tai ainakin kasvoilla (ja joskus se ihmetyttää, etenkin kun miettii, millaista tauhkaa jotkut näppäimistöltään päästelevät) ja muutenkin ihmisen oma persoona painottuu enemmän ja avoimemmin. En pidä muutosta yksinomaan huonona, mutta kuten näkyy, itse pitäydyn (ehkä enää pikemminkin tottumuksesta kuin minkään suurien periaatteiden vuoksi) edelleen nimimerkkini suojissa. Siksikin mieltäni lämmitti Nutcasen maailma, jossa painottuu identiteetin merkitys ja se, mitä haluaa itsestään millekin yleisölle kertoa (ja miksi!).

Ja kyllä, todella hyvin kolisi kirjan ajatus siitä, kuinka paljon piilotamme somessa todellisuudesta ja kuinka todellisuuden hinnalla rakennetaan jonkinlaista peitetarinaa tai ainakin siloteltua versiosta siitä, mitä oikeasti tapahtuu ja koetaan. Tunnustan, teen sitä itsekin. Iloa, arjesta poikkeavia kokemuksia ja tähtihetkiä tuntuu paljon merkityksellisemmältä jakaa kuin sotkuja, virheitä ja tylsyyttä. Vaikka jokainenhan luo merkityksensä itse, tietenkin.


Laura Lähteenmäki: Nutcase
WSOY 2016
195 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Kirjakko ruispellossa, Notko, se lukeva peikko, Sivutiellä, Dysphoria, Vinopino kirjoja

20. elokuuta 2017

Tove Jansson: Bulevardi ja muita kirjoituksia



Bulevardi ja muita kirjoituksia on Tove Janssonista väitelleen Sirke Happosen kokoama ja suomentama lajitelma Janssonin aiemmin lehdissä julkaistuja novelleja ja esseitä. Kokoelmassa on 16 tekstiä, joista 13 novelleja ja kolme esseitä. Ne on kirjoitettu ja julkaistu vuosien 1934–1995 välillä – kuudenkymmenen vuoden aikahaarukassa! Se on melkoinen matka. Lisäksi mukana ovat Happosen esipuhe ja jälkisanat, joissa avataan tekstejä tarkemmin.

Etenkin varhaisemmat novellit ovat leimaavan ilkikurisia, hieman ivaileviakin. Jansson kirjoittaa paljolti taiteilijaelämästä, mutta myös ylipäänsä elämän odotusten ja oletusten noususta ja tuhosta. Hänen päähenkilönsä eivät ole missään määrin yksioikoisen hyväntahtoisia tai lukijan sympatiaa herättäviä. He ovat tempoilevia, kummallisia, omahyväisiä, erehtyväisiä.

Novelleissa Kaupungin lapsi, Laiturielämää ja San Zeno Maggiore, 1 tähti erilaisten elämäntapojen ja ymmärrysten välinen ristiriita nousee keskeiseen rooliin. Kaupungin lapsessa ollaan matkalla maaseudulta kaupunkiin – vaiko sittenkin toisinpäin? Maaseudun ja kaupungin elämäntavat kohtaavat ja risteävät, helpolla ei päästä. Kaipuu on kova joko muistoihin tai kuvitelmiin. Mitä todella ymmärrämme itsestämme ja ympäristöstämme? Se mietityttää.

Laiturielämää taas porhaltaa jonnekin kotimaiseen saaristoon, ehkä Pellinkiin, jonne on saapumassa laivalastillinen kaupunkilaisia kesänviettoon. Kesävieraiden ja paikallisten on vaikeaa ymmärtää omastaan poikkeavaa elämäntapaa ja -tyyliä: mikä on oikea tapa tehdä ja toimia? Millaisia odotuksia kohtaa, kun on välitilassa, matkalla jonnekin? Ja kuka ne odotukset asettaa, itsekö vai joku toinen?

San Zeno Maggiore, 1 tähti on novelli, joka paljastaa roolien takana olevat toiveet ja pelot. Novellin minäkertoja on nuorehko naistaiteilija, joka on matkalla Veronassa ja päätyy osin vastentahtoisesti paikallisen naisen opastamaksi ja lopulta myös yöpymään tämän luona. Veronalaisnaisella on omat syynsä turistin "hurmaamiselle", minkä kertoja myös tulee huomaamaan. Vaikka on selvää, että kyseessä on hyötymistarkoitus, ei toimintaa ole yksioikoisen helppoa tuomita. Ja miksi pitäisikään? Me ihmiset olemme moniulotteisia, niin monien eri ajatuslankojen ja tekojen, sattumusten ja vahinkojen summia.

Bulevardi ja Kirje ovat puolestaan eräänlaisia yksinäisyyden kuvauksia suurkaupungin keskellä, ja niiden vahvuus on ehdottomasti upeasti kuvattu miljöö. Lukiessa tuntee olevansa itsekin Pariisin ja Dresdenin kaduilla. Quatz' Arts, Viulu, Epähemulimainen tarina ja Puistossa taas paljastavat taiteilijaelämän monimutkaisuuden nuoruuden kukoistuksesta vanhuuden kynnykselle. Vuokrataan huone... on vauhdikas kertomus vuokra-asunnon löytämisen haasteista 1930-luvun lopun Helsingissä – eikä monikaan asia liene kovin eri lailla nykyhetkeen verrattuna!


Peukutuksen suon novellille Parta, ja annan sen konfliktista. Päähenkilö on Pariisiin lähtenyt nuori tyttö, joka haluaa väen vängällä kokea jotain äärimmäisen ylevää, taiteilijamaista, boheemia, jonka uskoo pariisilaiseen elämään kuuluvan. Hän kohtaakin taiteilijamiehen, joka tarjoaa tätä kaikkea. Mutta eihän mikään ole kuin oppikirjassa tai kuvitelmissa, ne ropisevat väistämättä samaa tahtia miehen taiteellisen ulkomuodon kanssa.




Esseet käsittelevät lastenkirjailijana olemista, saarielämää ja muumitalon arkkitehtuuria. Kiehtovia, eloisia, mukaansatempaavia ja tunnelmallisia nekin.

Tove Jansson on kirjoittajana hyvin omaääninen. Novelleissa ja esseissä hän irrottelee ja hulluttelee, kuvaa ja tarkkailee, tekee pilaa sekä omasta elämästään että muiden maailmoista. Vaikkei kyse mistään huumorikirjallisuudesta olekaan, terävänäköiset havainnot ja osuvat sanavalinnat hykerryttävät. Ja Toven kuvat – ne kruunaavat kaiken.


Tove Jansson: Bulevardi ja muita kirjoituksia
Toim. & suom.: Sirke Happonen
Ulkoasu: Tove Jansson / James Zambra
Tammi 2017
288 s.
Bulevarden och andra texter (2017)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Mummo matkalla, Kohtaamisia, Hurja Hassu Lukija

Haasteet: Novellihaaste2 

19. elokuuta 2017

Lukumaratonille, hop! (Taas)



Kirjabloggaajien kolmas yhteinen lukumaraton tälle kesälle on tänään. Osa onkin jo aloittanut matkansa eilisen puolella, minä starttailen aivan kohta. Tarkoitus on siis lukea 24 tunnin aikana niin paljon kuin mieli tekee. Maratonia emännöi tällä kertaa Marika Oksa ja ilmoittautuneita osallistujia on useampi kymmenen.

Tapani mukaan teen tilannepäivityksiä tänne blogin puolelle, mutta luultavasti enemmän kommentoin etenemistäni Twitterissä.

Huojuvassa kirjapinossa vaikuttaisi nyt olevan ennen kaikkea nuortenkirjoja, mutta enköhän jotain muutakin nappaa väliin aina mielen mukaan. Ainakin "aikuisten" novelleja, oletan.

Ei muuta kuin lukuintoa muillekin maratoonareille, nyt mennään! (Kellon ollessa 13.30.)

***

Klo 18.30

Maratonia on kulunut viisi tuntia ja luettuna on yksi kirja, Laura Lähteenmäen Nutcase. Oiva nuortenkirja, jossa ysiluokkalaisen Saimin vuotta vanhempi veli Juho muuttaa kaupunkiin opiskelemaan, ja Saimi tuntee olonsa maalaispitäjässä turhaksi ja yksinäiseksi. Hän löytää veljensä koneelta linkin blogiin, jota alkaa itsekin seuraamaan. Mutta kuka on tasapainottomalta vaikuttava bloggaaja ja miten tämän elämä tuntuu sotkeutuvan Saimin ja Juhon elämään?

Freesiä, hyvää luettavaa. Plussaa Saimin ja Juhon äikänope-kirjabloggariäidistä, jonka blogielämästä esitetään sangen osuvia huomioita. Nutcase ei ole mikään huumorikirja, mutta myönnettäköön, että hieman hörähtelin kirjabloggauksesta tehdyille huomioille.

Maratonin aloituksen ja tämän hetken väliin osui myös veljeni perheen erittäin mieluisa yllätysvierailu, joka toki vei lukuaikaa, mutta ei harmita ollenkaan. Syötiin pizzaa ja juoruiltiin, kelpaa kyllä!

Nyt tartun seuraavaan opukseen, ehkä seuraava päivitys tulee nopeammin.

Aikaa kulunut: 5 h
Luettuna: 1 kirja / 195 sivua

***

Klo 21

Toisena kirjan luin tanskalaisen Janne Tellerin nuortenkirjan Samantekevää, jossa seitsemäsluokkalainen Pierre Anton ilmoittaa kouluvuoden alkaessa tyynenä, ettei millään ole mitään väliä ja poistuu luokasta ja koulusta. Luokkatoverit haluavat osoittaa hänelle, että maailma ja elämä ovat täynnä merkitystä ja alkavat koota hylätylle sahalle asioita, joilla on merkitys jollekin. Jokainen uhraa vuorotellen jotakin, ja uhraaja saa päättää, mitä seuraavan on annettava. Arvata saattaa, että uhraukset käyvät yhä suuremmiksi.

Tämä kirja yllätti. Se on filosofinen, ronski ja raakakin. Merkityksen monimerkityksellisyyttä pohditaan riveillä ja rivien välissä. Paikoin tuli huono olo. Vaikutuin!

Hain lähikaupasta Marianne-pussin ja sihautin auki hieman lauantaijuomaa. Nyt voi jatkaa huoleti seuraavan kirjan kimppuun. Toivon totisesti sillä olevan merkitystä.

Aikaa kulunut: 7 h 30 min
Luettuna: 2 kirjaa / 331 sivua

***

Klo 00.30

Kolmas luettu kirja oli Jennifer E. Smithin Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea. Voi miten suloinen hyvän mielen rakkaustarina! Ja vähän käsiteltiin vanhempien avioeroakin ja vanhemman ja lapsen välistä suhdetta. Tykkäsin kovasti, vaikka ihan hivenen sokeripitoisesti mentiin. Tästä lisää ehdottomasti virkeämmillä aivoilla.

Nyt alkaa olla aika painua pehkuihin tämän päivän osalta, jotta aamulla jaksan vielä jatkaa maratonia. Hyvää yötä!

Aikaa kulunut: 11 h
Luettuna: 3 kirjaa / 533 sivua

***

Klo 9.30

Uni ei yöllä tullutkaan saman tien, joten nappasin pinostani helppolukuisimman näköisen opuksen, ja se sujahtikin vielä soljuvasti alas ennen nukahtamista. Kyse oli Tony DiTerlizzin ja Holly Blackin Spiderwickin kronikat -sarjan ensimmäinen osa Haltijakirja (125 sivua). Gracen perhe, äiti, isosisko Mallory ja kaksoset Jared ja Simon, muuttavat outoon Spiderwickin kartanoon. Elämä on mennyt sijoiltaan isän lähdettyä, eikä uusi koti osoittaudu mutkattomaksi laisinkaan. Talo rapisee omiaan, sieltä löytyy salahuoneita ja kummallisia kirjoja, joku tekee tuhojaan öisin... Lapset selvittävät tapahtumia uteliaina, mutta huomaavat ennen pitkää uteliaisuuden johtavan myös vaaroihin.

Kyse on siis sarjan avauksesta, helppolukuisesta (varhais)nuorten kirjasta, jossa on lisäksi hieno kuvitus. Olen töissä huomannut, että näitä on hyllyssä pitkä rivi ja jonkin verran liikkuvatkin, joten piti nyt selvittää, mistä on kyse. Voi olla, etten lue sarjaa pidemmälle, sillä se vaikuttaa olevan hieman nuoremmalle kohderyhmälle, kuin minkä kanssa itse työskentelen (yläkoulut). Mutta katsotaan!

Aamun aloitin Karo Hämäläisen ja Salla Simukan yhdessä kirjoittamalla novellikokoelmalla Luokkakuva, josta luin nyt ensimmäiset 7 novellia (yhteensä 87 sivua). Aivan mainioita, keskenään erilaisia, nuorten maailmaa eri kulmista kuvaavia. Ainakin yhtä aion peukuttaakin Novellihaaste2:ssa, joten hyvältä vaikuttaa! Tämän aion ehdottomasti lukea kokonaan maratonin aikana ja bloggaan tarkemmin myöhemmin.

Maratonista puheenollen sitä on nyt neljä tuntia jäljellä, puoli kahteen saakka. Kahvi jo valuu, jotain aamiaista pitäisi kehitellä. Sitten uuden romaanin kimppuun.

Aikaa kulunut: 20 tuntia
Luettuna: 4 kirjaa ja 7 novellia / 735 sivua

***

Klo 13

Tämän aamupäivän lukulistalle sujahti Helena Wariksen dystooppinen Linnunsitoja, jossa syrjäisellä majakkasaarella elävä vastarintaliike pyrkii tuhoamaan Koneiden hallitsemat Kuilut. Myrskyävä, hieman vainoharhainen ja suljettua yhteisöä kuvaava romaani, joka jätti sen verran avoimen lopun, että ehkä jatkoakin voisi joskus saada...

Lopuksi luin Luokkakuvan loppuun. Todellakin erilaisia näkökulmia, henkilöitä ja aiheita. Plussaa vahvasta Tampere-kuvasta!

Nyt on kasassa 1001 sivua ja kuusi luettua kirjaa. Maratonaikaa olisi puolisen tuntia jäljellä, mutta taidan lopettaa hyvillä mielin tähän.

Aikaa kulunut: 23 h 30 min
Luettuna: 6 kirjaa / 1001 sivua

***

Yhteenveto:

Luin siis kuusi kirjaa ja 1001 sivua. Kaikki lukemani on nuortenkirjallisuutta. Kolme kirjoista oli kotimaisia, kolme ulkomailta (Tanskasta ja Yhdysvalloista).

Laura Lähteenmäki: Nutcase (WSOY 2016)
Janne Teller: Samantekevää (suom. Veijo Kiuru, Bazar 2013)
Jennifer E. Smith: Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea (suom. Joel Kontro, Otava 2012)
Tony DiTerlizzi & Holly Black: Spiderwickin kronikat: Haltijakirja (suom. Ulla Lempinen, WSOY 2004)
Helena Waris: Linnunsitoja (Otava 2017)
Karo Hämäläinen & Salla Simukka: Luokkakuva (Tammi 2009)

17. elokuuta 2017

Vauhdikkaan vetävä Mafiakesä



Oletko miettinyt, millainen se mafian kummisetä oikeasti on?

No, ei ollut miettinyt 16-vuotias Arttukaan, kun rapututkijaisä ilmoittaa kesän aluksi, että on saanut koko heinäkuuksi pestin sisilialaiselta merentutkimuslaitokselta. Arttu, iskä ja iskän naisystävä Merikukka (a.k.a. WC-kukka) lähtevät siis Sisiliaan.

Kesä on kuuma ja Artun juoksuharrastus lisää hikeä pintaan entisestään. Iskä ja Merikukka suunnittelevat tiukempaakin sitoutumista toisiinsa. Arttua se hieman mietityttää: äiti on kyllä kuollut jo monta vuotta sitten ja iskä vaikuttaa lopultakin onnelliselta kaiken sen surun ja muutamien vielä erikoisempien naisystävien jäljiltä, mutta pakkoko sen rakkaudenkohteen on olla pinkin eri sävyihin ihastunut aikuisbarbie...?

Sisilia tarjoaa kuumia kesäpäiviä ja uusia kavereita. Arttu tutustuu roomalaiskaksosiin Lunaan ja Lucaan, jotka ovat mummolareissulla sekä kipakkaan irlantilaiseen Mollyyn. Merentutkimuslaitoksella on töissä myös eräs sangen viehättävä Alexandra…

Rantahengailu muuttuu kuitenkin astetta vakavammaksi, kun Arttu kavereineen huomaa sotkeutuneensa käytännössä vahingossa niin mafian kuin paikallisen nuorisorikollisjengin kuvioihin. Etnan huipulle kiipeäminen osoittautuu hengenvaaralliseksi puuhaksi, eikä jää edes yhteen kertaan kun Arttu kavereineen kohtaa aseita. Voiko kaikesta uhasta huolimatta kesästä selvitä hengissä? Ja mitä ne ympäriinsä esiin puskevat salamanterit oikein tarkoittavat...

Tästä syksystä tulee sillä tavalla erilainen kuin aiemmista, että ihan työn puolesta olisi hyvä olla kärryillä nuortenkirjaskenestä, kun nyt kerran kirjastossa lasten- ja nuortenosaston projektissa työskentelen. Olen ollut aika varma, että luen muutenkin paljon nuortenkirjoja, mutta kun aloin perata arkistojani, huomasin, että aika vahvasti olen kyllä keskittynyt spefi-osastolle, enkä sieltäkään ole lukenut kuin varsin valikoivasti. Tilanne on siis saatava muutettua, jotta pystyn tekemään työni hyvin.

Erinomaista alkua nuortenkirjasyksylle tarjosi Antti Halmeen Mafiakesä. Siinä on oivallisesti rakennetut henkilöhahmot, vauhtia ja vaarallisia tilanteita sekä toimiva ja toiminnallinen juoni. Atleettinen Arttu on vauhdikas, muttei ärsyttävä. Hän on tarinan minäkertoja, joten lukija pääsee todellakin Artun pään sisälle. Siellä onkin monenlaista kiinnostavaa tarkkailtavaa: suhde iskään ja Merikukkaan, naiskauneuteen, oikeaan ja väärään. Ihmissuhdekuvioissa on raikasta otetta, eikä turhaa ennalta-arvattavuutta. Vaarat sykäyttävät sydäntä, ja kirjassa on oikeasti paikoin melko kova meno.

Antti Halme tarjosi erinomaisen lukukokemuksen, joka viihdytti ja ilahdutti. Tätä vinkkaisin ehdottomasi yläkoululaisille luettavaksi! (Ja toki sitä vanhemmillekin.)


Antti Halme: Mafiakesä
Ulkoasu: ?
Otava 2017
208 s.

Kirjastosta.

_____________

Toisaalla: Lastenkirjahylly, Iltatähden syttyessäEvarian kirjahylly, Eveliina Kaarela / Lukufiilis, Siniset helmet

16. elokuuta 2017

Reeta Aarnio: Hän joka ei pelkää



Elät maailmassa, Pangaiassa, jossa ihmisiä valvotaan koko ajan ja kaikki kontrollin ulkopuolinen on kiellettyä. Et kyseenalaista mitään, toimit tismalleen sääntöjen mukaan. Sinulla on tietty paikka ja tehtävä, ura on suunniteltu puolestasi ja puolisokin valitaan sinulle valmiiksi. Et kyseenalaista Säännönvalvojat näkevät kyllä, jos teet toisin. Kaikki nähdään ja kuullaan, usko pois.

Ja sitten siihen maailmaan, yhdelle rannalle, ajautuu poika, joka tulee jostain ihan muualta, eikä elä yhtään niin kuin on totuttu. Ihan vieras kulttuuri – jota ei pitäisi olla olemassakaan – tulee sinua ja perhettäsi lähelle, paljastaa, kuinka toisin maailman voi nähdä, elää ja kokea. 

Tässä kirjassa yhdistyvät pelottavan kontrolliyhteiskunnan kylmänviileys ja vapaiden alkuperäiskansojen viisaus ja perinne. Törmäystähän siinä on luvassa. Kirai on poika, joka on karkotettu omasta heimostaan ja pantu ruuheen ajelehtimaan. Kirain heimo, atavaanit, tekee niin kuolleilleen, mutta Kirai on mitä suurimmissa määrin elossa. Hän päätyy maailmaan, jota ei tunne. Sisarukset Asisi ja Rei löytävät hänet ja vievät kotiinsa. Perheen onnistuu piilotella Kiraita jonkin aikaa, mutta arvata saattaa, kuinka kontrolliyhteiskunnassa lopulta käy: kiinni jäädään.

Kirai laitetaan tehtaaseen työskentelemään, Rein ja Asisin vanhemmat lähetetään kauas kotoa pelkän hologrammiyhteyden päähän, Rei jää kotitilalle työskentelemään, Asisi lähtee uraluotsin määräämälle opintopolulle. Maailman tilaa valotetaan koko ajan enemmän, ja sen sävyt paljastuvat myös kirjan henkilöille itselleen. Kapinakin kytee, niin kuin ihmisissä lopulta aina.

Reeta Arnion Hän joka ei pelkää on laadukas, moniulotteinen dystopia. Se yhdistää kiehtovalla tavalla alkuperäiskansan myyttisen tarinankerronnan perinteen ja kylmän kontrolliyhteiskunnan, jossa koneellistettu, systematisoitu ja optimoitu järjestelmä pyrkii pitämään kansalaiset koneistonsa hiottuina osasina.

Henkilöhahmot herättävät myötätuntoa. Kirai joutuu maailmaan, jota ei tunne, mutta sopeutuu niin hyvin kuin voi. Rei pyrkii olemaan niin hyvä ja toimiva kansalainen kuin mahdollista. Asisi on älykäs ja ohjautuukin opinnoissaan ja uravalinnassaan kohti yhteiskunnan ylintä kerrosta. Mutta miten sopeutua, kun kaikki totuttu ja opittu saa säröjä ja on vaarassa romahtaa kokonaan?

Hän joka ei pelkää kuvaa maailmaa, jollaisessa jo osin elämme. Kontrollia, valvontaa ja seurantaa on paljon: foliohattuisempi jo miettii, onko enää mitään keinoa pysyä näkymättömissä. Elämän optimointi yhteiskunnan kannalta tehokkaimpaan ja järkevimpään malliin ei ole kaukana sekään, sillä jo nyt yksilölle asetetaan suuria vaatimuksia ja odotuksia. Pitäisi tehdä järkeviä valintoja nuoresta pitäen, suunnitella elämäänsä ja tulevaisuuttaan, menestyä ja onnistua. Vauhdin pitäisi olla hurja, haahuilulle, kokeilulle ja virheille ei ole aikaa.

Aarnion kirja muistuttaa, että historia voidaan kirjoittaa uusiksi, jos ihmiset antavat siihen luvan ja hyväksyvät asioiden tilan. Tärkeitä asioita voidaan pimittää ja vääristellä, jos kukaan ei koskaan kritisoi tai kyseenalaista. Siksi on välttämätöntä, ettei oman elämänsä ohjaksia anna muille.


Reeta Aarnio: Hän joka ei pelkää
Ulkoasu: ?
Otava 2013
253 s.

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Tarinoiden taikaa, Mustemaailmani, Magentabooks

14. elokuuta 2017

Runokuun runohaaste!



Runokuu, tuo ihana elokuinen runotapahtuma, on ensi viikolla (21.–27.8.) jälleen ilonamme, tänä vuonna rakkausteemalla. Viikon ajalle Nuoren Voiman Liitto on järjestänyt hurja määrä erilaista runoaiheista ohjelmaa, katso vaikka!

Innostuimme runokävelyporukalla jatkamaan heinäkuisen runoinnon vallassa myös nyt elokuun Runokuussa. Kirjasammossa heitettiin nimittäin haaste lukea runoja rakkaudesta Runokuun aikana – ja niinhän me teemme, ja bloggaammekin niistä vielä!

Rakkausrunokokemukset ilmestyvät seuraavasti:

21.8. Tuijata
22.8. Hyönteisdokumentti
23.8. Reader, why did I marry him?
24.8. Eniten minua kiinnostaa tie
25.8. Kirja vieköön!
26.8. Lumiomena

Sunnuntaina 27.8. haastamme sinut, bloggaaja tai blogin lukija, mukaan muistelemaan ikimuistoisia tai muunlaisia rakkausrunokokemuksia. Kirjoita, kuvaa, kommentoi – tyyli on vapaa!

Kirjasammossa on 20 kokoelman lista teemaan sopivista nykyrunokokoelmista, ja lisää runoteoksia rakkaudesta eri maista ja aikakausilta voi selailla Kirjasammossa haulla "rakkausrunot" tai "runokokoelmat rakkaus". Kuvia runojutuista ja -nostoista voi jakaa somessa tunnisteella #runokuu. Kirjabloggajilla on vuoden loppuun käynnissä runonluentaa tunnisteella #runo100.

Annetaan rakkauden ja runojen loistaa!

13. elokuuta 2017

Nathan Hill: Nix



Kerron heti alkuun – ettei tarvitse turhaan jännittää – että tämän kirjan lukeminen oli lukemisen iloa parhaimmillaan. Runsas, moni-ilmeinen, eri näkökulmista, eri aikoina, eri tyylein kerrottu mehevä tarina. Kirjallisuutta juuri minulle, ja vieläpä, tai tietenkin, Yhdysvalloista, joka on minuun kovasti kolahtava kirjallisuusmaa noin yleisesti. Ja teemoja, joita rakastan: perhe- ja muissa ihmissuhteissa tehtyjä virheitä, kapinointia, kivistävää ymmärrystä elämän hallitsemattomuudesta ja arvoituksellisuudesta.

Nathan Hill kirjoitti esikoisromaaniaan Nix vuosikymmenen. Yli 700-sivuinen järkäle jysähtääkin sellaisella voimalla lukijan tajuntaan, että sitä on huolella mietitty ja hiottu. Toisaalta kymmenen vuotta on myös niin pitkä aika, että tarina alkaa jo väistämättä elää omaa elämäänsä ja kasvaa omin voimin eteenpäin, versoja lähtee joka suuntaan – jopa niin, että niissä olisi aineksia ihan omaksi romaanikseen. Ken tietää.

Nixin päähenkilö on Samuel Andresen-Anderson. Äitinsä lapsena hylkäämä, chicagolaisen collegen kirjallisuudenopettaja (tai -professori, kuten ne kaikki Yhdysvalloissa ovat), mehevän kustannussopimuksen saanut mutta kirjansa kanssa jumissa oleva kirjailija. Samuel on menettänyt jo paljon: äitinsä, elämänsä rakkauden, työn imun, itsekunnioituksensa. Päivät kuluvat luennoilla opiskelijoita plagioinnista ja laiskasta ajattelusta käräytellen ja nettipelejä pelaten.

Yllättäen Samuel saa elonmerkin äidistään Fayesta, kun tämä nousee koko maan median ykköspuheenaiheeksi "Packer Attackerina" – naisena, joka heitti kuvernööriä ja tulevaa presidenttiehdokasta kivillä puistossa. Samalla paljastuu Fayen menneisyys 1960-luvun lopun radikaalina. Samuel on ymmällään, sillä hänen tuntemassaan perhekronikassa äiti on aina ollut kiltti pikkukaupungin kasvatti ja kotirouva, joka jätti perheensä syytä ilmoittamatta.

Samuelin kustantaja saa loistoidean: raaka paljastuskirja Fayesta kuittaa Samuelin velat kustantamolle ja saa tämän kirjoittamaan taas. Mitä pidemmälle Samuelin tutkimus etenee, sen monimutkaisemmaksi äidin elämä paljastuu. Ympärillä Yhdysvallat elää 2000-lukua vuoroin henkitoreissaan, vuoroin maanisella vauhdilla edeten.

Nix on monipuolisen tarinankerronnan taidonnäyte. Se soljuu ajassa sulavasti, vaihtaa näkökulmaa nikottelematta, laajentaa kuvaansa hivuttaen, juuri oikeanlaisella temmolla. Päähenkilöksi ja tarinan selkärangaksi Samuelin rinnalle nousee vähitellen myös Faye, jonka omin maailma ja syvin sisusta paljastuu hitaasti, jos silloinkaan. Äidin menettämisen tuska Samuelin elämässä on käsinkosketeltava, edelleen vuosikymmeniä myöhemmin. Silti Hill ei kirjoita katkeraa kostoa, vihaa tai muita äärimmäisiä tunteita. Pikemminkin eletyn elämän syyt ja seuraukset muodostuvat pienistä sirpaleista, säröistä ja sattumuksista. Ihmiset ajatuvat tapahtumien keskiöön, koskevat väärällä hetkellä tai jättävät sanomatta, mitä ajattelevat. Ja se kaikki on kokonaisuutena jo riittävän traagista: mitä menetettyjä mahdollisuuksia, mitä virheitä, mitä kompastumisia!

Sivuhenkilöiden kautta tarina saa lisää sävyjä. Samuelin nettipelituttu, Elfscape-maailman legendaarinen örkintappaja Pwnage valottaa virtuaalielämää ja selviytymisstrategioita. Hänen mukaansa kaikki kohtaamamme ihmiset ovat joko vihollisia, esteitä, arvoituksia tai ansoja. Niin ikään Samuelin pitämän kirjallisuuden johdantokurssin plagioijapimu Laura Pottsdam tuo romaaniin jotain sellaista nykyajan kuvaa pyrkyryydestä, laiskuudesta, sosiaalisten verkostojen muodostumisesta ja hallinnasta lähtevien tapahtumaketjujen synnystä, joka on yhtä aikaa hervottoman hauskaa ja hyytävän totta. Samuelin lapsuudenystävät, kaksoset Bishop ja Bethany tuovat oman olennaisen lankansa tarinan kokonaisuuteen.

Nix-sana on vastine suomen kielen näkille. Fayen isä on norjalainen siirtolainen, joka omilla kansanperinteeseen kuuluvilla kertomuksillaan on vaikuttanut Fayeen merkittävästi. Näkki edustaa sitä, mikä on ihmiselle tärkeää ja mikä voi milloin tahansa kadota näkyvistä, väkisin vietynä tai itse lähtien. Fayen tulkinta on, että se mitä ihminen eniten rakastaa, satuttaa häntä elämässä myös eniten.

Nathan Hill siis lunastaa ehdoitta paikkansa kirjailijana, joka kirjoittaa kirjallisuuttaa juuri minulle. Vaikka Nix on hurjan laaja, eri suuntiin kurkotteleva ja käsittelemiltään teemoilta jopa ahne romaani, se tarjoaa vastineeksi tunteen oivallisesti vietetyistä tunneista ja samalla pikkuruisen ajatuksen siitä, kuinka omaa elämäänsä on syytä ohjata haluaamansa suuntaan vielä vähän jämäkämmin.


Nathan Hill: Nix
Suomentaja: Raimo Salminen
Ulkoasu: Oliver Munday
Gummerus 2017
719 s.
The Nix (2016)

Arvostelukappale.

________

Toisaalla: Kirjaluotsi, Kannesta kanteen, Kirsin Book Club, Rivien välistä

Haasteet: Sadas (!) lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen!

6. elokuuta 2017

Holly Bourne: Mikä kaikki voi mennä pieleen?

Tämä viikonloppu on kulunut freeseissä YA-tunnelmissa. Eilen pääsin osallistumaan Suomen ensimmäiseen YA-fanitapahtumaan, Hel-YA!:an, joka järjestettiin Suvilahdessa. Twiittailin tapahtuman aikana paneelikeskusteluista sangen vauhdikkaasti, mutta ehdin myös keskittyä kuuntelemaan kirjailijoita ja haistelemaan tunnelmia. Jäi mukava fiilis – ja halu rummuttaa YA:n puolesta entistä enemmän!

Hel-YA!:ssa tavattiin kirjailijoita sekä livenä että tietotekniikan välityksellä. Brittiläinen YA-kirjailija Holly Bourne kuului jälkimmäisiin, ja hänen haastattelunsa oli iloinen ja eloisa. Totuuden nimessä en ollut kovin suuresti kiinnittänyt hänen tuotantoonsa huomiota aiemmin, mutta aivan tuore suomennos Mikä kaikki voi mennä pieleen? napsahti tajuntaani vähän aikaa sitten. Sarjan ensimmäinen osa Oonko ihan normaali? on minulla vielä lukematta, mutta se ei haitannut lukukokemusta ollenkaan. (Ja sarjan ensimmäinen osa on luonnollisesti välittömästi lukupinossani, kunhan sen käsiini saan.)

Mikä kaikki voi mennä pieleen? alkaa massiivisesta krapulasta. Amber on lähdössä kesäksi Kaliforniaan tapaamaan äitiään ja työskentelemään lasten kesäleirin ohjaajana. Äiti on raitistunut alkoholisti, jota Amber ei ole tavannut kahteen vuoteen – ei sen jälkeen, kun tämä lähti entisen terapeuttinsa mukana Yhdysvaltoihin. Amber asuu isänsä, äitipuolensa ja velipuolensa kanssa, mutta suhteet heihinkin tuntuvat menneen solmuun. Onneksi parhaat ystävät Lottie ja Evie ovat tukena kaikissa tilanteissa, myös etänä nyt valtameren yli. Jos se krapula vain hellittää.

Äidin kohtaaminen ei mene ihan niin kuin Amber on ajatellut. Tämä tuntuu etäiseltä, eikä äidin uusi mies miellytä Amberia sen enempää kuin ennenkään. Leiri alkaa kuitenkin pian, ja päivät täyttyvät jatkuvista velvollisuuksista, hyperaktiivisista muksuista ja monenmoisista ihmissuhdeasioista, joihin vähiten ei ole syypää kuolettavan komea ja fiksu Kyle. Amberilla on opeteltavaa niin jenkkikulttuurissa kuin äitisuhteen pohtimisessa, mutta eipä ihastuminen Kyleen ole mitään leikinlyöntiä sekään. Etenkään, kun tunne vaikuttaa olevan kuin ihmeen kaupalla molemminpuolinen...

Mikä kaikki voi mennä pieleen? on aivan ihastuttavan raikas, rempseä ja vetävä nuortenkirja. Amber ja hänen ystävänsä ovat aivan mahtavia hahmoja: eivät kumartele, tuntevat oikeutensa, ja kuitenkin nuoruuden herkkyyttä ja epävarmuutta on yllin kyllin kullekin tavallaan. Feminismi on olennainen osa ystävysten elämää ja keskusteluja, ja kukin tuo tematiikaan oman näkökulmansa. Tosin, kuten Sirri bloggauksessaan toteaa, kirjan maailma ja näkökulma ovat kuitenkin, kaikesta huolimatta sangen rajattuja. Olen silti sitä mieltä, että Mikä kaikki voi mennä pieleen? on raikas tuulahdus, jotenkin villi ja kuriton tuttavuus.

Amberin perhetragedia on kirjassa keskeisessä roolissa, ja sitä selvitellään ja siitä vaietaan hyvin inhimillisellä tavalla. Bourne ei riepottele alkoholismia, vaan Amber saa hyvin omaäänisesti ja aidosti käsitellä aihetta mielessään ja puheessaan. Selvää on, että alkoholistiäidin tyttärenä kasvaminen ei ole tehnyt parasta mahdollista jälkeä Amberin käsitykseen kiintymyksestä, omasta itsestään ja toisten ihmisten luotettavuudesta. Onneksi aika voi kuitenkin parantaa haavoja, ja ihmiset, joita itse valitsee rakastaa, nostavat myös itsensä hyväksymisen uuteen mahdollisuuteen.

Suosittelen Holly Bournea estoitta ja vilpittömin mielin. Näin raikkaan ja elämäniloisen kirjallisuuden lukeminen ei voi kuin tehdä hyvää ihmiselle.


Holly Bourne: Mikä kaikki voi mennä pieleen?
Suomentaja: Kristiina Vaara
Gummerus 2017
448 s.
How Hard Can Love Be? (2016)

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Kirjasähkökäyrä, Dysphoria

Haasteet: 99. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa.

3. elokuuta 2017

Pölyä, muodonmuutoksia ja tilintekoa – Heinäkuun Kuukauden lyhyet

Elokuu on alkanut ja samalla uusi vaihe elämässäni: olen aloittanut uuden työn, joka ei ole opettajan työtä. Sen sijaan minusta on tullut projektityöntekijä kirjastoon. Huh! Jännittävää! Työ on vasta aivan alkutekijöissään, muutaman päivän olen nyt ehtinyt perehtyä uuden työpaikan saloihin. Tuntuu todella innostuneelta ja uteliaalta, pää on tietenkin täynnä uutta tietoa, uusia ihmisiä, nimiä ja paikkoja. Tuskin maltan odottaa, että pääsen kunnolla hankkeen pariin.

Samalla voi toivottaa huh hei heinäkuulle. Luin paljon enemmän kuin normaalisti, mikä kertonee onnistuneesta lomasta eli työttömyysajasta, rentoutumisesta ja keskittymiskyvystä. Tosin osallistuin myös lukumaratonille, joten muutamia kirjoja napsahti plakkariin tavallistakin tehokkaammin.

Tällä kertaa niputan kolme kirjaa Kuukauden lyhyisiin.


Veera Antsalon Pölyn historia on ihastuttava proosarunokokoelma, joka yllätti minut täysin. Nappasin persoonallisen näköisen kirjan satunnaisotannalla kirjaston runo-osastolta, ja kyllä kannatti.

Pölyn historia kirjoittaa eräänlaista maailmanhistoriaa, jota Kerääjä tarkkailee ja kerää. Eletään pölyn aikaa, kaupunkien aikaa, titaanien aikaa – mitä aikaa milloinkin. Runoissa kuvataan maailmaa, joka on tuttu ja kuitenkin hyvin outo: se on kaikkea sitä, mitä saattaa pelätä, toivoa tai vierastaa.

Antsalo kirjoittaa kuin olisi aina kirjoittanut pölystä ja maailmasta, kaikesta, mikä mahtuu kooltaan hiukkasen ja universumin väliin. Tekstissä on vinoa huumoriakin, ainakin pilkahduksina siellä täällä. Miljööt vaihtuvat Yhdysvalloista nimettömiin menneisyyksiin (ja tuleviin?), kuvitelmista todellisuuteen ja skeittiramppien ääreen.

Mihin lokeroon tämän kirjan laittaisi? Vähintään se menee huikeiden, yllättävien ja arvoituksellisten kirjojen joukkoon. Juuri niiden, joiden lukeminen ilahduttaa niin, että sydän sykähtää hieman tavallista kovempaa. Lue tämä!

Ajat jatkuivat, ja niiden aikana elämät alkoivat ja haarautuivat ja päättyivät, useimmiten rautalankojen sotaan.

Veera Antsalo: Pölyn historia
Ulkoasu: Jenni Saari
Teos 2015
80 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Rivi

Haasteet: 96. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Runo100-haaste



Runoja luin Antsalon jälkeen lisää, nyt Helena Sinervolta. Tilikirja tarttui mukaani kirjastosta jo alkukesästä, jolloin se oli nostettu kirjaston henkilökunnan suosittelemien sateenkaarikirjojen joukkoon. En ehtinyt mukaan Pride-viikon bloggauksiin, mutta luin Tilikirjan muuten mielenkiinnolla.

Sinervon kokoelma on nimensä mukaisesti tilikirja hänen kohtaamistaan menetyksistä ja kolhuista. Suurin särö on syntynyt veljen kuolemasta, jota useammassa runossa lähestytään tavalla tai toisella. Samoin lapsuudenperheen haastava dynamiikka, oma kasvaminen naiseksi ja hapuilu kohti aikuisuutta nousevat esiin. Vanhempien vanheneminen – ja oma – on väistämätön osa elämää, niin myös runoja.

Sinervon tyyli on hyvin toteava, suorasukainen. Näissä runoissa ei ole ylimääräisiä kommervenkkejä, ne kertovat asioista omilla nimillään ja sanoillaan. Suoraviivainen ilmaisu tulee lukijan luokse pakottamatta, mutta sen paikoittainen karskius saa hidastamaan lukutahtia. Tuntuu, kuin runojen kertoja kieltäytyisi salaamasta enää mitään: roolit on riisuttu, on aika olla juuri sitä mitä on, sanoa asiat suoraan ja ottaa tuleva vastaan.


Parempi sinun on ilman karttaa
mennä elämään sisälle
kuin kartta kourassa jäädä ulkopuolelle

Kuuntele sisäisiä lyöntejä,
kieltä jota kaikki ymmärtävät, kaikki
                            on sinussa, kourallinen
                 hekottavia kyyneliä

Miten Veljesi Kuolema sattuu



Helena Sinervo: Tilikirja
Ulkoasu: Sanna Sorsa
WSOY 2005
79 s.

Kirjastosta.

Haasteet: 98. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Runo100-haaste, Helmet-haasteen kohta 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja


Anu Kaajan Muodonmuuttoilmoitus seilasi minulla työmatkalukemisena jo toukokuussa, mutta jäi sitten pitkäksi aikaa tauolle odottelemaan parempia tuulia. Kokoelmassa on 27 novellia, jotka ovat pääsääntöisesti lyhyitä.

Kaajan novellit ovat aivan absurdeja, villejä ja anteeksipyytelemättömiä. Niissä todellisuus ei ole lainkaan siinä tai sellainen kuin luulisi. Mitä tahansa saattaa tapahtua, ja tapahtuukin. Kohdataan leipureita, enkeleitä, Napoleon-patsas, talonmiehiä, naisia, miehiä, kaikkea kaikilta väleiltä. Päädytään eläväksi tapetiksi, syödään kummallisia asioita, patongit tekevät mitä sattuvat, jatkoilta lähdetään Aurinkokuninkaan hoviin.

Kuvitelmat sekoittuvat "todellisuuteen", ja Kaaja keikauttaa kerronnallaan venettä kriittisten pisteiden yli. Pidän hulvattomasta tyylistä, brutaaleistakin käänteistä, mutta jokin piti minua etäällä näistä novelleista. Tuntui, että ne vain tyytyivät kiusoittelemaan ja osoittamaan, kuinka kreisiksi meno voi mennäkään. Syvempiä teemoja tai sanomia en saanut hiki päässäkään irti. No ehkä hieman seksuaalisuuteen liittyviä teemoja saatoin olla huomaavinani, ja vallankäyttöä totisesti, oikein ja väärin.


Anu Kaaja: Muodonmuuttoilmoitus
Ulkoasu: Jenni Saari
Teos 2015
167 sivua

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Täysien sivujen nautinto, Kirja vieköön!, Kujerruksia

Haasteet: 93. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Novellihaaste2

2. elokuuta 2017

Kirjametron kyydissä: Antti Tuurin Ameriikan raitti




Oksan hyllyltä -blogin MarikaOksa haastoi alkukesästä muita kirjabloggaajia Oulun kirjaston lanseeraaman Kirjametron kyytiin. Miten hauska idea Oululta ja miten paljon innostavaa luettavaa metrokartta tarjoaakaan! Luonnollisesti uhosin mielessäni kulkevani ties kuinka monen pysäkinvälin mittaisen matkan ja vaihtavani risteysasemalla linjaakin. Yhtä luonnollisesti tilanne on nyt sovitun yhteispostauspäivän hujakoilla se, että olen lukenut tismalleen yhden (1) kirjan. Tähän rooliin valikoitui Kulkurit ja kodittomat -linjalta Antti Tuurin Ameriikan raitti.

Erkki Hakala on sössinyt yrityksensä tilit ja verot sellaiseen kuntoon, että maa alkaa polttaa jalkojen alla. Kun Erkin ystävä Taisto on samantyyppisessä tilanteessa, eikä lähes viimeisillään raskaana oleva vaimo Kaisukaan pane hanttiin, Erkki karistaa Pohjanmaan pölyt kintereiltään ja painuu Ruotsin kautta Floridaan. Floridassa on useampiakin vanhaan maailmaan kylläsyneitä tai sillat polttaneita heimoveljiä, joten Erkki ja Taisto otetaan avosylin vastaan kuumankosteaan ympäristöön.

Pian on kuitenkin selvää, ettei kaljan tissuttelu uima-altaalla riitä pitämään raavaan miehen mielenkiintoa yllä. Työtä ja tekemistä pitäisi olla, vaan työluvat ovat tiukassa, etenkin kun veropakolaisina ollaan liikenteessä. Niinpä pimeän työn tekeminen tietyömailla ei osoittaudu pitkäikäiseksi ratkaisuksi. Erkki päättääkin lähteä apukuskiksi hummerinkuljetusrekkaan kohti Kanadaa. Lasti tosin on ehkä hieman arvokkaampi, kuin miltä se päällepäin näyttää.

Kanadassa Erkkiä alkaa kiehtoa oman sukunsa historia, sillä hänen isoisänsä Johannes lähti 1920-luvulla Kanadaan siirtolaiseksi jättäen perheensä Pohjanmaalle. Selviää, että Erkillä on sukua Kanadassa. Identiteetti saa uusia rakennuspalikoita vanhojen päälle.

Minulla on siinä mielessä ristiriitainen suhde Antti Tuuriin, että pidin joskus teininä hänen Pohjanmaa-sarjasta lukemistani kirjoista (ainakin Lakeuden kutsusta) ja tv-versiostakin. Sitten kului reilusti yli vuosikymmen ennen kuin luin Tuurin matkakirjoja, joista pidin niin ikään.

Sen sijaan Ameriikan raitti laahasi ja laahasi, en saanut siitä oikein millään otetta. (Myös Erkin isoisästä Johanneksesta kertova Uusi Jerusalem on ollut kesken kuukausitolkulla.) Tuurin jutusteleva ja toteava kirjoitustyyli tuntui jankkaavalta, ja kyllästyin kirjan "äänettömyyteen": dialogia ei ole ollenkaan, vaan Tuuri on kirjoittanut kaikki keskustelut tekstin sisään. Sanajärjestys virkkeissä on myös paikoin erikoinen, minkä olen tosin huomannut jo aiemminkin Tuuria lukiessani – lienee tyyliseikka.

Romaani etenee tasaisella tahdilla eteenpäin, ja siihen nähden, että tapahtumat ovat aika raisujakin (pakomatka Suomesta, setelinippujen salakuljetus Yhdysvaltoihin, kaikenmoinen ryypiskely ja uhittelu, avioliiton solmukohdat, bordellivierailu ja kuuma moottoritie, tuntemattomien sukulaisten kohtaaminen, isäksi tuleminen), tunnelma ei tunnu muuttuvan mihinkään. Erkki kokee ja kertoo tapahtumat tasaisella tyylillä, sen kummemmin niistä innostumatta tai masentumatta. Vasta aivan viime metreillä Erkki havahtuu maanpakolaisuutensa olemukseen ja alkaa laskea, paljonko sitä on vielä jäljellä, ennen kuin voi palata kotimaahan rikosten vanhennuttua.

Ajankuva 1980-luvun alkupuolelta on kiistämättä kiehtova, ja maailmanmeno yhtä aikaa hyvin toisenlaista kuin nyt 30 vuotta myöhemmin – ja samalla silti tuttua. Tiedonkulku on luonnollisesti hitaampaa ja elämän rytmi muutenkin verkkaisempi, mutta uuden ja vieraan äärellä ihminen on aina ihmeissään ja joutuu löytämään itsestään keinot sopeutua.

Ehkä saan sen Uuden Jerusaleminkin joskus vielä loppuun, kun nyt oikein armolliseksi heittäydyn.


Antti Tuuri: Ameriikan raitti
Ulkoasu: Hannu Taina
Otava 1986
330 s.

Omasta hyllystä.

______

Toisaalla: Kujerruksia, Kaiken voi lukea! 

Haasteet: 95. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Muuttoliikkeessä-haaste (suomalaisten siirtolaisuus)

31. heinäkuuta 2017

Jani Kaaro: Kauniimpi maailma – Kirjoituksia sielusta, taloudesta ja oikeudenmukaisuudesta



Jani Kaaro on suosikkitoimittajieni joukossa, ja olen aina pitänyt paljon hänen tieteeseen ja tutkimukseen liittyvistä artikkeleistaan. Esseekokoelma Kauniimpi maailma – Kirjoituksia sielusta, taloudesta ja oikeudenmukaisuudesta on taattua Kaaro-laatua, mutta sen ote on tiukkoja lehtitekstejä lempeämpi ja seesteisempi.

Kirjassa on mukana seitsemän eri mittaista esseetä. Pisin niistä on nimeltään Raha ja lahjan henki ja se on Kaaron alkusanojen mukaan "parasta, mitä olen kirjoittanut". Teksti on laadukas, monipuolinen ja pohtiva. Se käsittelee lahjojen antamiseen perustuvan kulttuurin merkitystä ja syitä, miksi meidän tulisi miettiä, voiko nykyisenkaltaisen talousjärjestelmän korvata monien alkuperäiskansojen suosimalla lahjakulttuurilla tai jollakin versiolla siitä. Lahjojen antamiseen, saamiseen ja kiertoon perustuvan järjestelmän herkkä tasapaino on malli, joka tukee ihmisten välistä solidaarisuutta ja yhteistyötä tavalla, johon muut mallit eivät pysty. Kaaron essee on kirkasta ajattelua, se ei nokittele eikä pröystäile.

Todellakin, sillä rajalla, missä toisilleen vieraat kohtaavat, siellä missä ihmiset voivat käyttää toisia hyväksi tai osoittaa armoa, siellä missä ihmiset kulkevat tyhjän kupin kanssa ja toiset voivat täyttää sen, siellä lahjalla on aina mahdollisuus elää ja todistaa sielua koskeva voimansa. Lahja ravitsee meitä tavalla, johon talousjärjestelmämme ei pysty, ja uskon vakaasti, että jos koskaan haluamme kauniimman maailman, tuo muutos tarvitsee lahjan henkeä. (s. 62)

Muut kokoelman esseet ovat lyhyempiä, mutta hiottuja ja huolellisia yhtä kaikki. Kuolemisesta ja tulikärpäsistä on sydäntä sykäyttävä pohdiskelu länsimaisesta kuoleman kulttuurista – tai sen puutteesta. Kuinka kaukana olemme kuolemasta ja kuinka vieras se meille on. Ja mitä tapahtuu, kun kuoleman tietää lopulta koittavan. Onko syytä miettiä uudelleen koko elämän konsepti: miksi luulemme maailman olevan meille jotain velkaa, kun unohdamme jatkuvasti, millaisen lahjan olemme elämässä saaneet?

Kadonneet unemme ja Unettomalle ystävälle ovat uneen, nukkumiseen ja unettomuuteen liittyviä esseitä. Niissä Kaaro pohtii unennäkemistä ja näkemättä jäämistä, mutta myös mielikuvituksen ja abstraktien käsitteiden voimaa ja merkitystä sekä kykyämme nähdä ilmeisen taakse.

Surun tehtävä on puolestaan lyhyehkö essee surun käsittelystä ja siitä, kuinka se(kin) tuntuu olevan hukassa länsimaisessa nykykulttuurissa. Suru on monelta kantilta katsoen äärimmäisen merkityksellinen tunne, eikä sen peittäminen ole ihmiselle hyväksi. Kaarolla on jälleen esimerkkejä alkuperäiskansoista, joista jotkut jopa kuljettavat heimon vainajien luita mukanaan siirtyessään uusille asuinsijoille.

Miksi on niin tärkeää sanoa vanhalle hyvästit ja muistella sitä? Siksi, että ihmisen on opittava kaipaamaan. Ihmiselämä on täynnä menetyksiä, ja ihmisten on kaivattava sitä, mikä on menetetty. Jos ihmiset eivät kaipaisi menettämäänsä, silloinhan menetetty asia on ollut arvoton. Jos ihmiset eivät kaipaa mitään, se tarkoittaa, että mikään elämässä ei ole ollut tärkeää. Jos ihmiset sanoisivat – kuten he usein sanovat –, etteivät he kadu mitään, silloin heidän elämässään ei ole ollut mitään, mikä olisi ollut katumisen arvoista. (s. 131)

Se on vain psykosomaattista on kiinnostava essee medikalisaatiosta ja diagnostiikan muuttumisesta, siitä, kuinka oireet kehittävät diagnooseja ja mediatilaa tai muuta julkisuutta saavat yksittäistapaukset epidemioita, kuten 1800-luvun lopun hysteria-aallon. Teksti on mainio: terävä ja havainnollistava. Kaaro pitäytyy aiheen herkullisuudesta huolimatta tyynenä, eikä ivaa. Lienee hyvä valinta, vaikka aihepiiri on ristiriitaisuudessaan niin monisyinen, että siitä saisi melkoisen sopan, jos sille tielle lähtisi. Viimeinen teksti on Yurok-intiaanien myyttiin pohjautuva pienoisessee Pikku Raha, jossa Kaaro palaa vielä kerran rahan ja talouden äärelle, mutta tekee sen hienovaraisesti ja tyynellä tavalla kantaa ottaen.

Ihastelen Jani Kaaron harkittua, hiottua ilmaisutapaa ja kirkasta ajattelua, jonka hän tekstiensä kautta lukijalle välittää. Esseistä näkee, että niitä varten on tehty paljon tausta- ja ajatustyötä: mikään ei ole hutaistua tai sinne päin heiteltyä. Tekstien rakenne on selkeä ja looginen, niissä ei ole ylimääräisiä rimpsuja tai mitään muutakaan sellaista, jolla ei olisi paikkaansa ja merkitystään kokonaisuudessa.

Laadukasta, mietityttävää asiatekstiä, joka herättää muistoja, mielikuvia ja puheenaiheita – myös vastaväitteitä.


Jani Kaaro: Kauniimpi maailma – Kirjoituksia sielusta, taloudesta ja oikeudenmukaisuudesta
Ulkoasu: Helmi Sirola
WSOY 2017
172 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Hannan kirjokansi, Savon Sanomat

Haasteet: 97. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa  

28. heinäkuuta 2017

Kirja, joka nipistää – Pekka Saurin Ratkaisemattomien kysymysten kirja



Yhä vaikeampaa on kuvitella, että joku nyt tai huomenna sanoisi tai kirjoittaisi jotakin, joka tyystin mullistaisi tähänastisen käsityksemme maailmasta.

Luin taannoisella lukumaratonillani Pekka Saurin esseistis-aforistisen tekstikokoelman Ratkaisemattomien kysymysten kirja, jonka sain joskus blogitapaamisessa vaihtokirjana, muistaakseni Arjalta. Todella yllättäen kirja ehti jonkin aikaa kerätä pölyä, ennen kuin nyt sain hyvän syyn tarttua siihen.

Kirjassaan monipuolisesta poliittisesta ja yhteiskunnallisesta urastaan tunnettu Sauri kirjoittaa elämästä, yhteiskunnasta ja ihmisyydestä. Ei sen vähemmästä tai enemmästä. Osa teksteistä on yhden virkkeen mittaisia, osa useamman sivun. Kieli on lempeää, helpostilähestyttävää ja selkeää, ei kuitenkaan mitään lässytystä tai pehmoilua, vaan kristallinkirkasta ajattelua.

Riittämättömyyden tunne kai nyt kuitenkin on merkki siitä, että olet edes yrittänyt. Ja välittömästi tämän omahyväisyyden ailahduksen jälkeen kylmä henkäys halla-alavalta: et ole yrittänyt tarpeeksi määrätietoisesti.

Ratkaisemattomien kysymysten kirja saa miettimään omaa rooliaan yhteiskunnan ja yhteisön jäsenenä. Kuinka toimin, milloin teen oikein ja väärin, miksi teen valintani ja mitä niistä seuraa. Olen joskus ollut aktiivisempikin, ajatellut, että minun valinnoillani ja tekemisilläni on väliä. Olen ollut tehokas järjestö- ja yhdistystoimija, tiedostava kuluttaja, korostanut pienen ihmisen valintoja. Viime vuosina kyynisyys on ikäväkseni nostanut päätään. Vaikka maksan edelleen muutamille järjestöille kuukausilahjoituksia, tipautan kolikkoni Nälkäpäiväkeräykseen ja silloin tällöin tilisiirron SPR:n katastrofirahastoon, monella elämän osa-alueella olen vaipunut apatiaan. Se harmittaa ja ensisijaisesti olen pettynyt itseeni: mihin se ihminen katosi, joka ennen uskoi asiaansa ja halusi tehdä edes pikkuriikkisestä siivusta maailmaa paremman paikan?

Ei Sauri kirjassaan tee suoria kehotuksia lähteä mukaan kansalaistoimintaan, mutta tulkitsen kirjan olevan kuitenkin puolustuspuhe ihmisen toimeliaisuudelle ja mahdollisuuksille. Voimme tehdä ja sanoa paljon tärkeää, vaikuttaa ja tehdä hyvää, jos haluamme. Saurin mukaan kärsimyksen vähentäminen on tärkein ihmiselle kuuluva tehtävä: siihen meidän on pyrittävä kaikessa.

Aina välillä pitäisi kyetä sanomaan jotakin, joka olisi yhtäaikaa sekä kaunista että rehellistä. Tai edes yrittää.
On vain niin ikävää aina epäonnistua tässä.

Ihmisten elämä rauhassa toistensa kanssa on aihepiiri, jonka ajattelee olevan universaali ja ajaton. Sellainen, jonka merkitys on suuri ja hyvän elämän kannalta välttämätön. Samoin kun oma aktiivisuuteni elämän paremmaksi tekemisessä alkoi karista joitakin vuosia sitten, myös uskoni ihmisen hyvyyteen on viime vuodet ollut koetuksella, kun äärioikeiston liikehdintä, avoin rasismi ja julma politiikka ovat tulleet näkyviksi. Jossain vaiheessa varhaista aikuisuuttani en olisi koskaan voinut kuvitella, että vielä elän aikaa, jolloin on vähintään hiljaisesti hyväksyttyä ölistä kaikki minkä sylki suuhun tuo julkisesti ja omalla nimellä seurauksista piittaamatta.

Onko se niin vaikeaa yrittää elää ihmisiksi? Kai se sitten on.

Valtion, julkisen sektorin roolia kyseenalaistavat yleensä kaikkein vahvimmat ja elämässään menestyneimmät yksilöt. Mikähän siinäkin on?

Entisenä Helsingin apulaiskaupunginjohtajana ja pitkän linjan virkamiehenä Pekka Saurilla on luonnollisesti näkemystä myös kaupungin- ja valtionhallinnosta. Muutama hieman pidempi teksti kirjassa kuvaa oletettavasti työnohjauksessa esiin nousseita asioita ennen kaikkea sosiaalityön ja terveydenhoidon puolelta. Viiden vuoden työkokemukseni peruskoulusta tuo luonnollisesti oman näkökulmansa ajatteluuni, ja lukiessa oli helppo samastua riittämättömyyttä ja tietynlaista toivottomuutta tunteviin suorittavan tason virkamiehiin, jotka eivät tunne pystyvänsä kaikkeen vaadittuun.

Toisaalta Sauri nostaa esiin kysymyksiä julkisen sektorin merkityksestä ja sen kyseenalaistamisesta. Suomessa puhutaan paljon "normienpurkamisesta" ja "byroslaviasta", vaikka aika monet kriitikotkin ovat kuitenkin sangen tyytyväisinä vastaanottamassa "virkamieskoneiston" ylläpitämän "hyysäysvaltion" palveluja – minkä nyt vaahtoamiseltaan ehtivät. En väitä, että suomalaisen yhteiskunnan ja julkisen sektorin toiminta olisi ongelmatonta – mikä muka on? – mutta en lakkaa ihmettelemästä, millaisella innolla niin paljon hyvää ja välttämätöntä "paisuneelta julkiselta sektorilta" itsekin elämänsä aikana saaneet ovat viemässä hyvinvointia toisilta. Miksi korjata sellaista, mikä ei ole rikki? En ymmärrä.

Huomaan kirjoittaneeni enemmän omista ajatuksistani kuin Saurin kirjasta sinänsä. Ottaen huomioon Ratkaisemattomien kysymysten kirjan pohjavireen, joka on pohdiskeleva ja uusia ajatuksia kutitteleva, totean niin olevan hyvä. Parhaat kirjat jatkavat elämäänsä lukemisen jälkeen, liikauttavat lukijassa jotakin pienesti tai suuresti, jäävät kalvamaan tai jättävät jälkeensä seestyneen olon.

Saurin kirja nipistää: älä luovuta. Anna mennä. Ajattele ja toimi. Et ole turha.

Mutta kärsimys on totta.
Kärsimys ei ole yhteismitallista. Siksi sitä ei voi vähätellä, suurennella eikä vertailla. Mutta aina sitä pitää yrittää vähentää.
Mitä muuta päämäärää on kuin kärsimyksen vähentäminen?
Olen vakavissani.

Pekka Sauri: Ratkaisemattomien kysymysten kirja
Ulkoasu: Joel Melasniemi
Kosmos 2015
160 s.

Kierrätyskirja.

_______

Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa

Haasteet: 88. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja

25. heinäkuuta 2017

Katja Kallio: Yön kantaja



Serafina oli se joka oli sanonut: ei sellaista ole olemassakaan. Hyvää naista. Ei sellaista naista olekaan joka ihan oikeasti kelpaisi, ja jota arvostettaisiin. Ei vaikka nainen olisi ihan millainen tahansa.


Katja Kallion Kuutamolla on yksi teiniaikojen suosikkikirjoistani, jonka olen lukenut monta kertaa. Vieläkin se nököttää rispaantuneena pokkaripainoksena hyllyssäni, ja vaikken enää vuosiin ole siihen tarttunut, tutun tarinan tuoma turva tyynnyttää aina tarpeen mukaan mieltäni.

Siinä missä Kuutamolla on perhosenkepeä viihdekirja, Kallion tuore, tänä keväänä julkaistu romaani Yön kantaja on painava, huolellinen romaani. Se kertoo suuren tarinan sangen vähäeleisesti, rakentaa yksilöstä omaa elämäänsä suuremman kertomuksen. Päähenkilö on Amanda Aaltonen, nainen, joka ei alistunut mihinkään muottiin tai määritelmään, ja joka sai kärsiä siitä lähes koko elämänsä.

Aaltonen (1864–1918) oli oikeasti elänyt ihminen, joka vietti suurimman osan rikkonaisesta elämästään Seilin saarella Turun saaristossa. Hänen diagnoosinsa oli insania epileptica menstrualis, epileptinen kuukautishulluus, siis ylipäänsä se, että hän oli omaehtoinen nainen, jolle ei mitään oikeaa sairautta saatu kehitettyä. Elinkautinen tuomio hullujenhuoneella siitä kuitenkin seurasi, kuinkas muuten.

Kallio on kirjoittanut Amandasta fiktiivisen tarinan, jonka pohjana on tutkimustyö. Olen joskus ollut skeptinen oikeiden ihmisten "fiktiivistämistä" kohtaan, mutta päässyt jo aikoja sitten yli ongelmastani. Yhtäältä olen edelleen sitä mieltä, että meillä kaikilla pitää olla oikeus omaan elämäämme sellaisena kuin se on, mutta toisaalta tarinankerronnan vapaus on myös tärkeää. Etenkin, kun sen tekee niin tyylikkäästi kuin Katja Kallio.

Ennen elämäänsä Seilillä Amanda on avioton lapsi, rämäpäinen tyttö, joka lähtee omille teilleen jo hyvin nuorena. Hän on työläinen, palvelustyttö, irtolainen, prostituoitu, vanki. Hän on villi ja arvaamaton, kuitenkin herkkä ja haavoittuvainen. Kun Amanda kohtaa Turussa ranskalaisen kuumailmapallolentäjä Duplessiksen, seikkailu Pariisia kohti voi alkaa.

Seikkailuja ei kuitenkaan ole tarkoitettu kaikille, etenkään 1800-luvun lopun naisille. Niinpä Suomeen palaamisen jälkeen Amandan seuraava ja lopullinen osoite on Seili. Siellä, suljetussa yhteisössä, hän kohtaa niin suomalaisen mielenterveys"hoidon" kuin väistämättä muodostuvan hierarkian. Amanda oppii omat tapansa selvitä, ja vaikka jääkylpyjä, ruumiillista hallintaa ja työtätyötätyötä käytetään ehtymättöminä hoitometodeina, ei elämä siltikään ole pelkkää kurjuutta. On ystävyyttä, mielikuvituksen voimaa ja rakkauttakin – mihin ne katoaisivat.

Yön kantaja on romaani, joka eli ja muutti muotoaan lukemisen aikana. Alku on jysäyttävä, koskettavakin, mutta kuumailmapalloseikkailun jälkeen alkuaika Seilin saarella hidastaa ja jopa tylsistää tarinankerrontaa. Onneksi kyse on vain hetkellisestä suvannosta, sillä loppua kohden tarinan kauneus ja karmeus aukenevat uudella tavalla ja pompottavat lukijaa mukanaan. Amandan rikas sisäinen maailma herää eloon, hänen monimutkainen persoonansa jää lukijalle loppuun saakka arvoitukseksi.

Amandan tarinan voi nähdä monelta kantilta. Se on kertomus suomalaisesta mielenterveyshistoriasta ja yhteiskunnan aatemaailmasta. Se on myös kertomus naiseudesta, naisen paikasta, sallituista ja kielletyistä tavoista olla nainen. Niinpä se sopii hienosti Suomi(ko) 100 -haasteeseen nostamalla esiin asioita, joita Suomen historiassa ei aina ole ollut hyväksyttyä kaivella tai ainakaan kritisoida.

Ja se on kertomus erikoisesta persoonasta, ihmisestä, joka ei sulaudu tapettiin eikä mahdu muotteihin. Ja saa kärsiä siitä koko ikänsä.


Amanda ei mennyt. Mitä katsomista siinä olisi ollut? Ei hän kuvitellut enää itse mihinkään lähtevänsä. Ei hänellä ollut mitään tekoa siinä maailmassa. Sillä kyse on siitä missä ihminen osaa olla, ja hän osasi olla enää täällä. 
Elämää muistuttava elämä oli muuttunut elämäksi. Halusi hän tai ei.


Katja Kallio: Yön kantaja
Ulkoasu: Piia Aho
Otava 2017
380 s.

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirsin kirjanurkka, Lumiomena, Kirsin Book Club, Kirjaluotsi, Kirja vieköön!, Kirjan pauloissa, Tuntematon lukija, Tekstiluola, Kulttuuri kukoistaa, Täysien sivujen nautinto, Kirjasähkökäyrä, Lukuisa, Rakkaudesta kirjoihin        

Haasteet: 92. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Suomi(ko) 100 (mielenterveyden vaikeudet ja niiden hoito).

24. heinäkuuta 2017

Samuel Davidkin: Sodomasta pohjoiseen



Viime vuoden keväällä luin Samuel Davidkinin mukaansatempaavan ja herkullisen dekkarin Esikoisten lunastus. Toivoin silloin tarinalle nopeaa jatkoa, ja ilokseni sitä oli saatavilla heti tänä kesänä. Helsingin juutalaisvaikutteiset mysteerit siis monimutkaistuvat entisestään, ja minua saa viedä niiden mukana.

Rikostorjuntayksikön tutkijat Leo Asko ja Daniel Janovsky pääsevät jälleen vaivaamaan harmaita aivosolujaan, sillä keskellä Helsingin kauppatoria tapahtuu kylmäverinen yhdysvaltalaisdiplomaatin salamurha. Tapaus lähtee aukeamaan hieman turhankin helposti, mistä KRP ja Supo ovat myhäilevän tyytyväisiä, mutta Asko ja Janovsky epäilevällä kannalla. Pomoja vain tuntuu olevan mahdotonta saada uskomaan päivänselviä todisteita.

Janovskylla on omat arvoituksensa ratkottavanaan, sillä hän on perinyt Helsingin juutalaisen seurakunnan rabbin runsaan kirjaston. Vihjeitä jostain huomattavan paljon suuremmasta tipahtelee hänen syliinsä kuin pölypalleroita kaapin päältä, ja tie vie niitä ratkomaan aina Israeliin ja Berliiniin asti.

Samaan aikaan kun kuvioon sotkeutuu kansainvälistä asekauppaa, diplomatian kiemuroita ja poliisin hierarkian aiheuttamaa kahnausta, sekä Janovskylla että Askolla on henkilökohtaista mietittävää. Janovskyn vaimo on pitkällä raskaana, ja silti vanha suola tuntuu janottavan. Asko puolestaan etenee naisystävänsä kanssa kohti parisuhteen seuraavaa vaihetta, ja samalla hänen vuosikausia aiemmin kadonneen isänsä kohtalo mietityttää yhä enemmän.

Sodomasta pohjoiseen on runsas, tapahtumarikas ja omaääninen dekkari, jossa Helsingin monikasvoisuus, kulttuurihistoria ja juutalainen elämäntapa pääsevät esiin. Juonenkäänteitä on reilu kourallinen, mutta siitä huolimatta Davidkin kykenee pitämään langat käsissään ja kasaamaan lihaa toiminnan ympärille. Etenkin omasta umpimaallistuneesta näkökulmastani tarkasteltuna elävä juutalainen kulttuuri nykyajan Helsingissä kiehtoo.

Davidkinin kerronta on saanut lisää rentoutta, vaivattomuutta. Vaikka Sodomasta pohjoiseen toimii myös eräänlaisena oppaana juutalaiseen kulttuuriin, se ei vaivu luennoimaan tai päälleliimaamaan. Rikosjuoni, henkilökohtaisen elämän käänteet ja monipuolinen kuvailu löytävät balanssin keskenään.

Juonenkäänteissä on toki melkoista mielikuvituksellisuutta suurlähettilään Shakespeare-sitaattien, Rembrandtin klassikkomaalauksen kätkemän arvoituksen, Lähi-idän politiikan ja Kuolleenmeren tarjoaman uhkan myötä, mutta niin hyvässä ja viihdyttävässä tarinassa sopii ollakin. Kritisoin ainoastaan päähenkilöiden olemusta, sillä he sekoittuivat lukiessa mielessäni tiuhaan toisiinsa, vaikka ovatkin selkeästi eri miehiä omine tavoitteineen ja toimintatapoineen. Jokin heidät vain sotkee toisiinsa.

Kuten viime vuonna, nytkin saan jäädä odottelemaan innolla seuraavaa osaa. Kaikkia arvoituksia ei totisesti ole vielä selvitetty.


Samuel Davidkin: Sodomasta pohjoiseen
Johnny Kniga 2017
363 s.

Kirjastosta.

_______

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjakaapin kummitus, Mummo matkalla, Elämä on ihanaa

Haasteet: 94. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta.

17. heinäkuuta 2017

Maria Peura: Tunkeilijat



Maria Peuran novellikokoelma Tunkeilijat on häiritsevä ja häiritsevän hyvä. Sen 34 novellia iskevät lukijaa päin näköä, eivätkä totisesti anna vain lueskella vähän sinnepäin.

Peura on omaääninen, vahva ja anteeksipyytelemätön kirjoittaja. Hän taitaa sujuvasti sekä unenomaisen tulkinnallisuuden, raa'an realismin kuin murrekirjoittamisen. Osa kokoelman novelleista on kirjoitettu meänkielellä, joka on minulle äidin puolelta tuttu kieli, mutta sitä tuntemattomalle varmasti haastavaa luettavaa poljentonsa ja sanavalintojensa puolesta. Ei kannata silti sitä peläten jättää tätä kokeilematta.

Tunkeilijat sisältää novelleja, joiden punaisena lankana on vierauden kohtaaminen. Osassa vieras tulee sisältäpäin, perheestä tai omasta yhteisöstä, jopa omista ajatuksista. Osa novelleista puolestaan käsittelee sellaista vierautta, joka on helpompaa henkilöidä niihin, jotka tulevat muualta. Merkittävä määrä kokoelman novelleista kuvaa pakolaisia ja turvapaikanhakijoita, joko jo Suomeen saapuneina tai matkalla.

Peura käyttää novelleissaan erilaisia kerronnallisia ratkaisuja. On useita minämuotoisia novelleja, mutta myös kaikkitietävän kertojan ääntä käytetään. Miehen katse sijoittuu islamilaisen yhteisön sisälle, ja sen käänne on kutkuttava: mitä katse paljastaa, milloin on aika sulkea ja avata silmät?

Toista henkilöä puhuttelevat novellit joko keskusteluna tai kirjeinä viiltävät, kuten esimerkiksi eteiseen sammunutta äitiä puhuttelevan nuoren näkökulman tarjoava Nuku, nuku pikkupiika tai tyttärelleen kirjoittavan henkisesti epävakaan äidin Kirje tyttärelle. Myös lapsen silmin ja äänellä kerrotaan, usein kauheuksia. Peura ei totisesti tunne armoa lukijaansa kohtaan, vaan tarina tulee vasten kuten sen on tultava.

Uusi iho on koskettava novelli vastaanottokeskukseen saapuneen naisen pään sisältä. Se saa miettimään, kuinka helposti toiset ihmiset pystyy mielessään leimaamaan numeroiksi siitä huolimatta, millaisia tragedioita, persoonallisuuksia ja tarinoita heidän taustallaan ja heissä itsessään on. Hajoava mieli tulee liki.


Novellihaaste2 tarjoaa mahdollisuuden peukuttaa novelleja eri syistä, ja koska Peuran laajassa kokoelmassa on monenlaista luettavaa ja koettavaa, en voi jättää peukutusmahdollisuutta väliin. Tunkeilijoiden novelleista etenkin kaksi, Konkari ja Tulkki, tarjoavat hykerryttävän hienon henkilöhahmon. Molemmat ovat minämuotoisia, ja niiden jännite kiristyy vauhdikkaasti. Konkarin minäkertoja on vastaanottokeskuksen vapaaehtoistyöntekijä, jolla olisi ehkä syytä hoitaa omat asiansa kuntoon ennen muita. Tulkki puolestaan ylittää työtehtävässään ammattietiikan rajat niin että paukkuu. Huikeaa henkilöhahmon rakentamista pienin elein!


Maria Peuran teksti ei ole helppolukuista tai lukijaystävällistä. Muutama kokoelman novelleista oli minulle ylitse- ja luokseenpäästämätön: niiden unenomainen tunnelma ei tarjonnut pintaa, johon tarttua, joten jouduin luovuttamaan. Ajan kanssa olisin ehkä onnistunut. Onneksi vastapainona oli iso nippu herkullisia, sykäyttäviä novelleja.

Peura ärsyttää, vavahduttaa ja ahdistaa proosallaan. Mutta juuri niin sen kuuluu mennä, juuri niin on tehtävä. Tuttuun ja turvalliseen maailmaan tulee väistämättä joskus jonkinlaisia tunkeilijoita, on parempi olla valmis ottamaan vastaan.


Maria Peura: Tunkeilijat
Ulkoasu: Eevaliina Rusanen
Teos 2017
222 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Opus eka

Haasteet: 91. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Novellihaaste2

14. heinäkuuta 2017

Philip Teir: Donner-ryhmä ja muita novelleja



Nythän on sillä tavalla, että olen aikalailla myyty Philip Teirin proosan edessä. Aloitin aikanaan Talvisodalla ja tulin totaalisen yllätetyksi. Sitten testasin Tällä tavalla maailmaa loppuu ja nyt tutustuin novelleihin Donner-ryhmä ja muita novelleja -kokoelman myötä. Teirin tyyli on samanaikaisesti kepeä, humoristinen ja tarkkakatseinen. Oiva!

Donner-ryhmä ja muita novelleja sisältää kaksitoista novellia, joita yhdistää tietynlainen muutoksen, kriisin tai virheen kaiku. Novellien henkilöt ovat pääosin nuoria aikuisia tai varhaiskeski-ikäisiä, suomenruotsalaisia, pääkaupunkiseutulaisia. Ja silti Teir kaivaa heistä esiin erilaisia puolia, kasvoja ja reaktioita – eri ihmisiä.

Kokoelman avaus- ja niminovelli kertoo toimittajan työstään luopuvasta ja opiskelemaan palaavasta kolmekymppisestä miehestä, joka tutustuu yliopistolla erikoiseen kaveriin, jolla on jonkinsorttinen pakkomielle Jörn Donnerista. Minäkertoja ajautuu (saamattomuuttaan? miellyttämisenhaluaan?) Donner-fanin mukana sangen erikoisiin tilanteisiin, ja vaikka tämän pakkomielteisyys paljastuu vähitellen niin kertojalle kuin lukijallekin, Teir onnistuu rakentamaan novellin jännitteen hienoksi.

Novellihaaste2 sisältää mahdollisuuden peukuttamiseen, ja teen sen nyt Philip Teirin kokoelman osalta novellille Mehän sovittiin, että Espooseen ei muuteta. Peukuttaisin jo novellin nimeä, jos se olisi peukutusvaihtoehdoissa, mutta koska se ei ole, tyydyn peukuttamaan tämän novellin sävyä.

Novellin keskiössä on Helsingin kantakaupungissa asuva mies, joka on varma, että joku naapureista kolhii hänen autoaan taloyhtiön ahtaalla parkkialueella. Niinpä on syytä tarkkailla ikkunasta pihan tilannetta. Vähitellen lukijalle paljastuu, että miehellä on ehkä muitakin syitä keskittää tarmonsa auton saamiin kolhuihin kuin vain rakkaus nelipyöräistä kohtaan. Novellin tunnelma ja kerronnan sävy ovat karheanironisia, ja kaikesta huolimatta empatiaa herättäviä. Mainio!

Hieman ressukoita hahmoja esiintyy novelleissa Sovitusnuket ja Bliniviikot. Ensimmäisessä kohdataan kollegan varaan uransa rakentanut, mutta itsestään ja omista taidoistaan hyvin epävarma ompelimoyrittäjä, jonka itsetunto- ja identiteettiongelmat alkavat räiskyä, kun kollega on muuttamassa ulkomaille. Bliniviikoissa taas perheenisä höseltää ympäriinsä niin vatsataudin, krapulan kuin tavaroiden hukkaamisen pyörteissä.

Kokoelman päättää hillitön Pelot, jossa luetellaan 99 erilaista pelättävää asiaa. Löysin itseni.

Philip Teir kirjoittaa (ja Taina Rönkkö suomentaa) tavalla, joka miellyttää, ilahduttaa ja saa suun vinoon hymyyn. Mitään huumorikirjallisuutta tämä ei ole, mutta se ei myöskään ota itseään liian vakavasti. Ihmiset vain ovat toisinaan vaillinaisia, hölmöjä, hyväuskoisia ja päätyvät tilanteisiin, joihin eivät välttämättä olisi arvanneet joutuvansa. Ja se on ihan okei. Useimmiten.


Philip Teir: Donner-ryhmä ja muita novelleja
Suomentaja: Taina Rönkkö
Ulkoasu: Jarkko Hyppönen
Otava 2011
224 s., e-kirja
Akta dig för att färdas alltför fort (2011)

Kirjastosta.

_______


Haasteet: 85. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessaNovellihaaste 2

12. heinäkuuta 2017

Jarkko Tontti: Vuosikirja



Viime viikolla vietimme Eino Leinon ja runon ja suven päivää Runokävelyllä Helsingin keskustassa. Tapahtuma oli antoisa ja hyväntuulinen, lue vaikka Tuijatan, Hyönteisdokumentin tai Kirja vieköön! -blogin raportti siitä. Ensi vuonna uudestaan, ehdottomasti!

Vaikka minua jännittää esiintyminen (kyllä, myös opettajiakin jännittää toisinaan), olin päättänyt lukea muutaman runon ääneen tapahtumassa. Valikoin luettavakseni suussasoljuvaa Riikka Palanderia ja mieltäni kutkuttavaa Jarkko Tonttia, jonka kokoelma Vuosikirja ihastutti.


Ja aamulla sängyssä päätän
             kirjoittaa
vuosista ja kuolemista


             kesä taipuu jo


Tontti on minulle nimenä tuttu mutta tuotannoltaan tuntematon kirjailija. Voin sanoa, että ei ole enää, eikä tule olemaan. Vakuutuin, pidin, uteliaisuuteni heräsi.

Vuosikirja on selkeä kokonaisuus: se kertoo ihmisten tarinaa vuosisatojen takaa tähän päivään. Sota, väkivalta, kuolema – ja aina myös jokin hyvä, jossakin. Siitä elämä ja maailma muodostuu, ja historiakin.

Taisin lukea kokoelman lähes yhteen putkeen. Siinä on tietynlainen juoni, jota voi seurata, mutta samalla jokainen runo ja runoelma on tietenkin oma kokonaisuutensa ja yksityiskohtansa. Juonen muodostaa ajattoman ja iättömän Jacasserin seuraaminen: hän kohtaa maailmanhistorian käännekohtia, aina uudessa ajassa ja paikassa. Näissä runoissa on tietynlainen kansanrunouden ja nuotiotarinoiden perinne, ja samalla ne imitoivat ja kritisoivat historiankirjoituksen historiaa: kuinka kunnian saa vain asein, kuinka muu jää jalkoihin.

Vuosikirja kulkee runojensa kautta historian lehdiltä tähän päivään. Menneen ihmisen sielua voi tutkailla yleisinhimillisestä näkökulmasta, siihen kaunokirjallisuus antaa välineet. Toisaalta Tontin kokoelmassa myös nykypäivä saa oman areenansa, ja etenkin kirjan viides osio Unet merestä on omistettu Itämerelle tai ainakin jollekin sen kaltaiselle, herkälle ja vaarassa olevalle.


Katso pohjaa, mustan öljyn peittämää
katso tahmeaa rantaa
kiiltävässä morsiuspuvussa kuolevaa merimetsoa
katso putken jättämää vanaa. - -


Minulla on jokin heikkous kaupunkeja ja merta kohtaan, ja nyt hieman runoja luettuani huomaan sykkiväni myös niistä kertoville runoille. Ympärillä oleva, periaatteessa eloton ja kuitenkin kaikkea muuta, kiehtoo ja houkuttelee lukemaan, näkemään, pureskelemaan. Minusta kaupunki (ja meri!) ovat itsessään jo runoja, kutkuttavia ja koko ajan muuttuvia.

Tontti yhdistää Vuosikirjassa menneen ja nykyisen, unohtuneen ja piilotetun. Kokoelma on monipuolinen, tarkkakatseinen, sillä on oma elämänsä.


Ja tällaistakin täällä sattuu:
Portaikko yllättää kuin postinkantaja
oven taakse tulee lempeä neito
karhea ruttana
         palelee
myy varastettuja lusikoita
tarjoaa venäjäksi tyttärensä
         muovikruunua.
Ei osteta mitään, sanon.
Osoitan sormella: kerjääminen kielletty,
        omistaminen sallittu.


Jarkko Tontti: Vuosikirja. Runoja
Otava 2006
126 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Niina Holm / Kiiltomato

Haasteet: 84. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Runo100-haaste

11. heinäkuuta 2017

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin



Siri Kolun Kesän jälkeen kaikki on toisin on alaotsikkonsa mukaan "elämänmuutosromaani", ja väitteeseen on helppo yhtyä. Tarinan päähenkilö ja minäkertoja on nuori transmies Peetu, joka odottaa kesän kulumista. Syksyllä hän täyttää 18 ja pääsee sukupuolenkorjausprosessissaan seuraavaan vaiheeseen, rintojenpoistoleikkaukseen, tullakseen vähitellen lopulta omaksi itsekseen myös fyysisesti.

Kesän aikana Peetun isä vie poikaansa purjelentämään. Aluksi leijuminen taivaalla ilman moottoria pelottaa Peetua, mutta isän varmat otteet tuovat turvaa. Pienessä koneessa ei näe toisen kasvoja, joten keskustelu ja kuuntelu saavat uudenlaisia sävyjä. Peetu ja isä käyvät läpi tärkeitä aiheita, tai sitten he ovat hiljaa.

Maan pinnalla odottavat Peetun tyttöystävä Aamu, jonka luokse hän on jo muuttanut vanhempiensa luvalla asumaan sekä Peetun äiti ja isoveli, joilla on omat nieleskelynsä tehtävänään niin Peetun suhteen kuin omien asioidensa kanssa.

Luin Kesän jälkeen kaikki on toisin -pienoisromaanin lukumaratonilla. Vaikka se on kapoinen kirja, teksti ei ole ahmittavaa tai kepeää. Peetun syvä pohdinta omasta itsestä ja muiden ymmärryksestä itseä kohtaan on koskettavaa ja mietityttävää. Hän kamppailee ilon, helpotuksen, surun ja katkeruuden välillä: paikoin turhauttaa, kun toiset eivät ymmärrä ja möläyttelevät ajattelemattomuuksiaan, paikoin hän ei välitä. Kiusaamista ja vihaa hän on kokenut jo niin paljon, ettei se mahdu enää ajatuksiin, ainakaan aktiivisesti.

Kolun teksti on yhtä aikaa helposti lähestyttävää ja punnittua. Kirjan lopussa on linkkilista lisätietoihin ja sanastoihin, mikä on hyvä ratkaisu. Uskon kirjasta olevan vertaistueksi mutta ihan myös portiksi aihepiiriin, joka ei kaikille ole lainkaan tuttu. Koen, etten pysty itse arvioimaan, kuinka "aitoa" Peetun sukupuoli-identiteetin määrittely romaanissa on, mutta minuun se ainakin upposi. Toisaalta voiko olla olemassa yhtä "aitoa" tapaa kirjoittaa transnuoren elämästä? Ei tietenkään voi.

Kesän jälkeen kaikki on toisin kertoo tarinan, jota on syytä kuunnella. Se kertoo Peetun lisäksi myös hänen läheisistään: etenkin äidin, joka on vauhdikas ja liberaali, on lopulta – ainakin Peetun silmin – haastavaa elää aatteidensa mukaan, kun on luovuttava oman pikkuprinsessan ideasta, kuvitelmasta joka ei koskaan edes ollut totta.

Kunpa saisimme kaikki itse päättää, kuinka meidät määritellään.


Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin
Otava 2016
112 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Luetaanko tämä?, Kirjanurkkaus, Kirjavuori, Kujerruksia, Lukutoukan kulttuuriblogi, Notko, se lukeva peikko  

Haasteet: 90. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen (purjelento), Suomi(ko) 100 -lukuhaaste (sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt).